Pyhäinpäivänä muistellaan poisnukkuneita läheisiä.
Olen siinä mielessä onnekas, että en ole menettänyt vielä ketään läheisistäni. Mutta tiedän että sekin päivä koittaa. Tai sitten itse saatan kuolla huomenna, ensi viikolla tai kymmenien vuosien päästä. Emme tiedä päiviemme lukua. Onneksi. Minulle riittää, että elän tämän pienen elämäni täysillä, jokaisesta päivästä kiitollisena ja olemalla valmis lähtemään sitten kun se hetki koittaa.
Viime viikonloppuna olin naisporukan kanssa Levillä pohtimassa aihetta: Mitä on merkityksellinen elämä? Sieltä jäi mieleeni jonkun kertomus, kun eräältä henkilöltä oli kysytty mitä hän toivoisi eniten kuolinvuoteellaan. Hän oli viisaasti vastannut, että ei toivo, että olisi elänyt onnellisen elämän, vaan että voisi todeta, että oli tehnyt oikeita ratkaisuja. Sitä minäkin toivon. Että osaan tehdä joka päivä oikeita valintoja, oli ne sitten pieniä tai suuria.
Palatakseni vielä aiheeseen pyhäinpäivä, minua inspiroi Marian at Maria ´s blogikirjoitus, jossa häntä lohdutti jälleennäkemisen toivo kuolleiden läheistensä kanssa. Tässä asiassa komppaan täysillä häntä. Vaikka kukaan meistä ei ole vielä kuollut eikä nähnyt Jumalaa, monelle meistä on tullut todelliseksi Jumalan olemassaolo, kun olemme antaneet hänelle mahdollisuuden osoittaa olemassaolonsa.
Kuolema ei ole piste, vaan pilkku...
P.s Kuvat on otettu Leviltä viime viikonloppuna kun luonto oli pukeutunut valkoiseen lumihuntuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti