Mitä minulle kuuluu?

 Kiitos ihan hyvää, entä itselle?

Olen ollut nyt neljä kuukautta eläkkeellä (hmmm, vieläkään en ole tottunut tuohon sanaan).  Ensin uskomattoman lämmin ja kaunis kesä ja nyt lämmin ja kaunis syksy. Kotoa käsin todellakin ehtii seuraamaan luontoa ja sen vaihtelevuutta paremmin kuin työssäkäydessä. Varsinkin kun toimistoni sijaitsi kellarikerroksessa ilman ikkunaa. :O

Pikkuhiljaa minulle alkaa tapahtua sama kuin usealle ikäiselleni naisihmiselle: luonto, metsä, kasvit, puutarha ja kaikki sen ympärillä vetää entistä enemmän puoleensa. Vaikka minulla on tämä omakotitalo pihamaineen, haaveilen edelleen pienestä järvenrantamökistä, jonne voisi välillä vetäytyä luonnonhelmaan pois ihmisten keskeltä. Mikä siinä omassa rauhassa on niin tärkeätä? Ehkäpä se, että kaikki kiire ja aikataulutus on stressaavaa ja sitä väistämättä tulee kotioloissakin. 

Miksi luonto ja sen ihmeet puhuttelevat entistä voimakkammin? Me elämme vaikeaa vaihetta maaimanlaajuisesti. Ei voi välttää pelon ja huolen tunnetta uutisia lukiessa ja tulevaisuutta miettiessä. Itse koen että luonnon tarjoama kauneus on Luojan lohdullista puhetta meille. Suuren, ihmeellisen, kaikkivaltiaan ja ylitseymmärryksen käyvän Jumalan, joka KUTSUU meitä pieniä ihmisiä antamalla meidän kokea huikeat taivaanrannan punaiseksi värjäävät auringonlaskut, lämpimät järvien vedet, revontulet ja tähtitaivaan, syysruskan, peltojen yllä leijuvan sumun, kurkiaurat, metsien aarteet ja eläimet, listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Kas vain, kuulumiset vaihtuivat luonnon ylistämiseen. Palatakseni aiheeseen rauhan etsiminen: siihen on syynsä kuten hektiset viikot Levillä, kotona odottavat kotityöt ja monet uudet ideat, joita mieleen pulpahtelee ja joita on vaikea toppuutella.

Itsehän tieni valitsen - oli se sitten löhöily sohvalla tai ne lukemattomat tehtävät. Summasummarun  olen ollut kiireinen!

(P.s. Ylläolevat kuvat ovat kotikonnuiltani Vilppulasta)

Ruskaretkellä Levitunturilla

 Tänään oli vapaapäivä, jonka vietimme ulkoillen ja nauttien kauniista säästä ja ruskasta. Päätimme tutustua Levitunturin ympäri kiertävään Ice Age-reittiin, jonka pituus oli noin 12 km ja aikaa se vei 3 tuntia. Aila-myrskystä ei täällä ollut tietoakaan, sen sijaan kauniit maisemat ja ruskan värit hurmasivat upeudellaan. Lähdimme reitille iglujen läheltä Utsuvaarasta, polku oli hyvin merkattu, paitsi yhdessä kohtaa kesti tovi löytää oikea polku, kun reitti haarautui kahteen suuntaan.

Lopulta häämötti tuttu lasikattoinen ravintola Utsu, jonne suunnistimme hieman väsyneinä, mutta onnellisina. Vapaapäivä ei olisi voinut olla parempi! Nyt saunaan ja kohta nukkumaan, sillä viikonlopusta on tulossa tosi vilkas!

Ihanaa olla täällä Levillä!

Saaristolaismaisemissa: Högsåra, Vänö ja Rosala

Vain vajaan kolmen tunnin ajomatka pääkaupunkiseudulta ja olet jo aivan toisenlaisissa maisemissa. Kyllä Suomi on ihmeellinen maa!

Sisko ja hänen miehensä vuokrasivat purjeveneen ja kutsuivat meidät mukaan pariksi päiväksi purjehdusretkelle Kemiön saaristoon. En ole koskaan aiemmin purjehtinut, joten tämä kuulosti huipputilaisuudelta, jota ei voinut vastustaa.

Nousimme veneeseen terassikahvien jälkeen Högsåran saarella, jossa he meitä odottivat. Tuonne pääsimme lautalla Kasnäsin saaren lauttarannasta, jonne jätimme auton parkkiin. Kauniissa ja lämpimässä auringonpaisteesssa kävelimme veneelle saaren halki satumaisen kauniita maisemia ihaillen: punertavat hiekkatiet, kukkaniityt, hyvinhoidetut pihat ja puutarhat, talot, puut, kasvillisuus, kaikki oli jännästi erilaista, jotenkin minimpää. Ja meren läheisyys toi oman lisänsä rauhalliseen tunnelmaan.

Purjehdimme pari tuntia melko tyynessä ja aurinkoisessa kelissä Vänö-saareen, joka sijaitsee jo melko kaukana ulkosaaristossa. Sen huomasi karummasta kasvillisuudesta ja silokallioista. Vänöä ei oltu ainakaan pilattu turismilla, se oli hyvin autenttinen, melkeintä vaatimaton venesatama. Mutta kaupasta sai maailman parasta lämpimän tuoretta saaristolaisleipää! Illalla kävelimme saunarantaan ja matkalla sinne näimme lampaita ja ihania vihreitä niittyjä.

Seuraavana päivänä näimme kolmannen saaren: Rosalan. Se oli jo huomattavasti monipuolisempi palveluiltaan kuin Vänö. Nautimme hyvän lounaan Rosalan Viikinkikeskuksessa, joka oli myös tutustumisen arvoinen paikka.

Rosalasta palasimme Kasnäsiin, jonne auto oli jäänyt ja täytyy sanoa, että sydän jäi tuonne saaristoon. Kummallista, että en ole sinne aiemmin mennyt, niin lähellä ja niin helppo liikkua ilmaisilla lautoilla vaikka ilman venettä. Nämä kaksi päivää eivät tietenkään olleet kuin pintaraapaisu, mutta kipinä on syttynyt! Koitan tehdä myöhemmin postauksen itse purjehduksesta näin maallikon silmin - se oli kokemus sinänsä 7 solmun vauhdissa :O

Ja loppuun kuva siitä leivästä.