Kiitos ihan hyvää, entä itselle?
Olen ollut nyt neljä kuukautta eläkkeellä (hmmm, vieläkään en ole tottunut tuohon sanaan). Ensin uskomattoman lämmin ja kaunis kesä ja nyt lämmin ja kaunis syksy. Kotoa käsin todellakin ehtii seuraamaan luontoa ja sen vaihtelevuutta paremmin kuin työssäkäydessä. Varsinkin kun toimistoni sijaitsi kellarikerroksessa ilman ikkunaa. :O
Pikkuhiljaa minulle alkaa tapahtua sama kuin usealle ikäiselleni naisihmiselle: luonto, metsä, kasvit, puutarha ja kaikki sen ympärillä vetää entistä enemmän puoleensa. Vaikka minulla on tämä omakotitalo pihamaineen, haaveilen edelleen pienestä järvenrantamökistä, jonne voisi välillä vetäytyä luonnonhelmaan pois ihmisten keskeltä. Mikä siinä omassa rauhassa on niin tärkeätä? Ehkäpä se, että kaikki kiire ja aikataulutus on stressaavaa ja sitä väistämättä tulee kotioloissakin.
Miksi luonto ja sen ihmeet puhuttelevat entistä voimakkammin? Me elämme vaikeaa vaihetta maaimanlaajuisesti. Ei voi välttää pelon ja huolen tunnetta uutisia lukiessa ja tulevaisuutta miettiessä. Itse koen että luonnon tarjoama kauneus on Luojan lohdullista puhetta meille. Suuren, ihmeellisen, kaikkivaltiaan ja ylitseymmärryksen käyvän Jumalan, joka KUTSUU meitä pieniä ihmisiä antamalla meidän kokea huikeat taivaanrannan punaiseksi värjäävät auringonlaskut, lämpimät järvien vedet, revontulet ja tähtitaivaan, syysruskan, peltojen yllä leijuvan sumun, kurkiaurat, metsien aarteet ja eläimet, listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Kas vain, kuulumiset vaihtuivat luonnon ylistämiseen. Palatakseni aiheeseen rauhan etsiminen: siihen on syynsä kuten hektiset viikot Levillä, kotona odottavat kotityöt ja monet uudet ideat, joita mieleen pulpahtelee ja joita on vaikea toppuutella.
Itsehän tieni valitsen - oli se sitten löhöily sohvalla tai ne lukemattomat tehtävät. Summasummarun olen ollut kiireinen!
(P.s. Ylläolevat kuvat ovat kotikonnuiltani Vilppulasta)
