Pinkit pihlajanmarjat ja muuta

Aamu alkoi sateisena ja harmittelin että taisi juoksulenkki jäädä tekemättä. Päätin siitä huolimatta lähteä raikkaaseen, suht´lämpimään (10 C) ja hapekkaaseen ilmaan juoksemaan portaita muutaman kerran. Kuitenkin minun oli pakko palata samantien takaisin noutamaan kamera sattuessani vilkaisemaan pihlajapuumme marjoja, jotka olivat todella kauniita sadepisaroineen! Ja erikoisen värisiä - enpä ole aiemmin nähnyt tai ainakaan kiinnittänyt huomiota pinkkeihin pihjalanmarjoihin  Eivätkö ne yleensä ole oransseja?

Sain kuin sainkin juostua kunnon lenkin ja jopa houkuteltua mieheni mukaan, jonka jälkeen lämmin sauna odotti. 

Illalla menimme tapaamaan Maha-ystäväämme ja hänen poikiaan, joista toinen oli ollut juuri umpisuolileikkauksessa. Pojat ovat olleet nyt täsmälleen kuukauden Suomessa. He opiskelevat ahkerasti suomenkieltä ja osaavat jo numerot, kellonajat, viikonpäivät ja kuukaudet. Meidän kaikkien piti lähteä tänään liikuntakeskukseen kiipeilemään, mutta suunnitelma siirtyi sattuneesta syystä. 

Mahalle kuuluu siis osittain hyvää saatuaan pojat Suomeen, mutta surullista on, että hänen tyttärensä on Syyriassa perheineen (mies ja kolme pientä tytärtä) kaupungissa, joka on 20 km Turkin rajalta eli juuri siellä missä soditaan. Vanhin pojista asuu perheineen edelleen Turkissa, mutta koska he ovat syyrialaisia kurdeja, on heidänkin elämänsä muuttunut siellä tukalammaksi.

Mutta elämä jatkuu ja niin kauan kuin sitä on - on toivoa!

Aina on toivoa

Minua on puhutellut Mahan tarina. Äiti, jonka elämä oli mennyt sekaisin riippumatta omista valinnoista. Yht´äkkiä kesken rauhallista ja tasapainoista elämää kauniissa Damaskoksen kaupungissa kaikki muuttuu, kun pommikoneet lentävät talojen yli. Lapset ovat pieniä. He ovat jääneet kotiin tai olleet koulussa Mahan rientäessä aamulla töihin.

Ja sitten  - tulee täysi tuho ja kaaos. Voiko tästä ihminen selvitä? Maha kuljetetaan sairaalaan hänen romahdettua. Hänelle kerrotaan, että kaikki neljä lasta ovat kuolleet. Onko elämässä enää mitään mieltä? Onko toivoa?

Ihmisellä on voimakas halu uskoa tulevaisuuteen ja jatkaa elämää niin kauan kuin sitä on. Onneksi Mahakin jaksoi jatkaa ja uskoa huomiseen. Hän ei antanut periksi. Hän päätti jatkaa elämäänsä yksin ilman miestä ja lapsia. Yht ´äkkiä perheenäidistä, koossapitävästä huolehtivasta kanaemosta oli tullut sinkku, yksinäinen nainen, joka huomasi eräänä päivänä asuvansa Porvoossa. Yksin, kielitaidottomana, tuntematta ketään. Syksy oli saapunut, oli pimeää ja kylmää. Ihmiset ohittivat hänet kiinnittämättä häneen mitään huomiota. Kukaan ei tiennyt hänen tarinaansa. Kukaan ei ymmärtänyt hänen kieltään.

Mutta Mahaa kannatteli eteenpäin hänen sisimmässään asuva elämäntoivo. Pikkuhiljaa asiat alkoivat muuttua paremmaksi. Hän sai muutamia ystäviä, suomalaisiakin. Oppi uusia sanoja kielikurssilla. Koti, josta Maha piti tarkasti huolta, alkoi näyttää kodikkaalta. Joka päivä hän teki ruokaa, vaikka syöjiä ei ollut. Silti suru ja ikävä omia lapsia kohtaan oli välillä niin raastava, ettei sitä tuskaa voinut miltei kestää...

Sain valtavan etuoikeuden tutustua Mahaan tasan kolme vuotta sitten. Meistä tuli ystävät, vaikka olimme erilaisia joka tasolla: kieli, uskonto, ikä, kulttuuri, silti meitä yhdisti erikoinen ja ainutlaatuinen ystävyys. Ihastuin Mahan energisyyteen, hauskuuteen, raikuvaan nauruun, iloisuuteen. Hän oli aina valmis auttamaan ja tukemaan minua. Ihmettelin, mistä tuo voima tulee..

Tänä päivänä riemullani ei ole rajoja: Maha on löytänyt lapsensa ja viime torstaina heistä kaksi muutti pysyvästi äitinsä luokse. Ja minä sain todistaa tätä ihmettä omin silmin! Perhe on osittain koossa. Mahalla on jälleen suunta ja tarkoitus, turvallisempi ja merkityksellisempi tulevaisuus. Hän on kiitollinen kaikesta. Minä olen kiitollinen ystävyydestä hänen kanssaan ja että sain kokea jotakin sanoja suurempaa. Minunkin perhe on nyt kasvanut. Olen saanut kaksi poikaa!

Ja olen oppinut ainakin yhden asian: älä koskaan luovuta ja menetä toivoa!

Ihmeitä

Tämän viikon päätteeksi voin todeta - lopenuupunut mutta onnellinen!

Haluatteko kuulla? Vein kaksi autoa (tosin eri päivinä) huoltoon. Jollain konstilla sain sumplittua itseni työpaikalle (siis ilman autoa) ja takaisin huoltamolle, joka tosiaankaan ei sijaitse työpaikan kulmilla. Eilenkin oli menoa ja keskiviikkona kävin tapaamassa Mahaa, joka lepäsi leikkauksen jälkeen toipilaana sängyn pohjalla, ja nyt tulee se ihme:

Mahan pojat ovat saaneet oleskeluluvat Suomeen rajoittamattomalla työnteko-oikeudella!

Tämä on ollut mieletön tapahtumien jatkumo, jolle ei näytä tulevan loppua. En voi muuta kuin nöyränä kiittää Jumalaa. Sossukin totesi, että tämä on todellinen ihme - no niinpä! Seuraavaksi on vuorossa saada Maha ja pojat fyysisesti yhteen kahdeksan vuoden ikävän ja surun jälkeen.

"Maha-stooria" pääset lukemaan klikkaamalla tästä.

Toinen asia, josta olen ällistynyt, on uudet Suite iglumme Levillä. Mun mielikuvitus ei riittänyt kuvittelemaan miten hienoja niistä voisi tulla. Luottosuunnittelijamme Mirsa Kaartinen omaa jotkin yliluonnolliset kyvyt, täytyy todeta :)

En malta olla laittamatta pari sneek peekiä by Aleksi Kylmälahti, jotta saisitte edes pikkasen käsityksen. Kotisivuilta löytyy kohta lisää kuvamateriaalia....

Mitä kuuluu Mahalle?

Ehkä jotkut muistavat aiemmat kertomukseni syyrialaisesta Mahasta, joka saapui YK:n kiintiöpakolaisena Suomeen kolme vuotta sitten, ystävyydestämme, kuolleeksiluultujen kadonneiden lasten löytymisestä Turkista, uskomattoman viisumi-ihmeen ja sen kuinka lopulta vuosi sitten matkustimme kolmisin (Maha, minä ja mieheni) Istanbulin kautta Inegölin kaupunkiin tapaamaan lapsia, jotka Maha oli viimeksi nähnyt kahdeksan vuotta sitten.

Jos et muista tai et ole aiemmin kuullut tätä stooria, niin klikkaamalla tästä pääset taaksepäin lukemaan kertomusta, tai voit klikata tunnistesanan "turkki"oikeassa palkissa.

Jep, vuosi on vierähtänyt ja ajattelin päivittää mitä nyt on menossa. Mahalla siis on neljä lasta: kolme poikaa ja tytär. Tyttärelle on käynyt hieman huonommin, sillä hänen miehensä päätti palata takaisin Syyriaan perheineen, eli Mahan tyttären ja heidän kolmen pienen tytön kanssa. Vanhin poika on edelleen rakennuksilla töissä ja hän ja vaimonsa saivat jo toisen tyttären. Nuorimmat pojat elävät jännittävää vaihetta. Olemme nimittäin hakemassa Mahalle ja heille perheenyhdistämistä ja mikäli kaikki sujuu ok, he pääsevät Suomeen äitinsä luokse. 

Tämäkään ei ole ollut mikään läpihuutojuttu johtuen siitä että he olivat paperittomina Turkissa ja aivan aluksi heille piti saada syntymätodistukset ja passit Syyriasta. Ja se maksoi paljon rahaa. Tänä päivänäkään en ymmärrä, miten kaikki onnistui ja pojat saivat lopulta passinsa. Toivon hartaasti että ne ovat aidot ja asia olisi tältä osin kunnossa. Rahaa varten järjestimme parit "syyrialaiset illalliset", joissa Maha sai näyttää ruuanvalmistustaitonsa. Tämä oli hyvä tapa saada lahjoituksia ja kaikki saivat vastineeksi ainakin vatsansa täyteen :)

Sitten pojat piti saada Ankaraan Suomen konsulaattiin alustavaan haastatteluun ja samalla heille tehtiin sähköinen hakemus Migriin. Maha omalta osalta täytti kaavakkeita sossussa. Koska pojilla ei ole huoltajaa Turkissa, piti Mahan valtuuttaa vanhin veli huoltajaksi notariaatilla. Voitteko uskoa, että löysin netistä notariaatin Inegolista ja junailin hommaa Suomesta käsin?! Kaikki näköjään tapahtuu step-by-step ja mä vaan teen mitä milloinkin eteen tulee. Tässä on kyllä ollut erikoinen siunaus ja johdatus mukana!

Kesän alussa lähti hakemusprosessi käyntiin poikien kutsulla konsulaattiin DNA-testeihin. Maha on jo käynyt testeissä täällä Suomessa ja nyt pojille on toistamiseen varattu aika Ankaraan Suomen konsulaattiin elokuun alussa. Se on pitkä matka ja ainakin viimeksi pojat nukkuivat isonveljen kanssa jossakin kaupungin taivaan alla rahaa säästääkseen. Tällä kertaa isoin ongelma on, että he joutuvat itse hankkimaan ja kustantamaan tulkin, joka puhuu heidän äidinkieltä kurmandzidia, sillä DNA-testin jälkeen on vielä uudet haastattelut. Olen tässä surffaillut jälleen netissä ja hartaaksi toivon, että tuokin asia järjestyy, vaikka kallista onkin. Mutta koska nyt ollaan jo näin pitkällä, asia ei saa tähän kaatua.

Mahalla itsellä menee hyvin. Hän on päässyt työharjoitteluun lounasbaariin puoleksi vuodeksi, mikä on hyvä juttu, sillä hän kaipaa tekemistä ja sosiaalista elämää. Iloisena hän kertoo kuinka on jynssännyt paikkoja puhtaaksi, tiskannut ja siivonnut, niin että toiset siellä ihan ihmettelevät. Mutta sellainen on Maha; täynnä iloa ja energiaa, hyvää tuulta ja positiivisuutta.

Maha - olet mun bestis, perheenjäsen ja miten paljon olen saanut kokemuksia tämän ystävyyden kautta!

Maha hankki meille kesähatut - kuvaavatko persoonallisuuksiamme?

Syysmietteitä

Hellou ihaNaiset! Te, jotka jaksatte vielä seurata tätä laiskanpuoleista bloggaria. Vai voinko enää edes kutsua itseäni bloggariksi? Sen verran harvaksi ovat postailut käyneet...

Kesä oli niin intensiivinen ja tapahtumarikas, että sen sulatteluun meni tovi. Tuntui, etteivät sanat riittäneet kertomaan kokemuksiani ja tuntemuksiani. Liekö edes halusin. Joskus on ihanaa olla vain hiljaa ja sulatella itsekseen kaikkea sitä mistä mieli on kiitollinen. 

 

Olen kiitollinen että suuri unelma toteutui, Mahan matka Turkkiin tapaamaan lapsiaan. Se on ollut yksi elämäni kohokohtia. Nyt vaan kuuluu surullisia ja huolestuttavia uutisia. Mahan tytär Diana on joutunut lähtemään takaisin Syyriaan Turkista miehensä mukana. Heillä on kolme pientä tytärtä. Mahan huoli on suuri. He ovat nyt Pohjois-Syyriassa ja voi vain toivoa ja rukoilla, että he ovat suojassa.

Olemme kahden miehen kanssa. Polttelen kynttilöitä ja nautin hiljaisuudesta. Pojalla menee hyvin uudessa opiskelukaupungissa ja tytär lennähti Englantiin erään engelsmannin luokse. Hmmm, riittää tässä elämässä näitä käänteitä.

Nyt siis kesä on auttamattomasti ohitse, vaikka lämpömittari itsepintaisesti yrittää kavuta 20 asteen tietämiin. Mutta ohi se on ja  on aika suunnata katse eteenpäin.

Riemukas retkipäivä Turkissa

Onko tämä totta vai unta, mietin itsekseni. Istun täyteen ahdetussa pikkupakussa, tosin mukavasti etupenkillä mieheni ja kuljettajan välissä tehokkaassa ilmastoinnissa. Takaa kuuluu iloinen puheensorina ja naurua. Autossa, jota tuskin on rekisteröity useammalle kuin yhdeksälle hengelle, meitä on yhteensä 16, tosin neljä on lapsia ja tunnetusti sopu sijaa antaa. Auto on pakattu täyteen paitsi ihmisiä, myös ruokatarpeita, hiiliä, vilttejä ja mukana on jopa retkikeitin. Lisäksi mukana on jalkapalloja ja muuta välttämätöntä tarviketta, jotta retki olisi täydellisen onnistunut.

Olemme matkalla ylös vuorille kylpylään. Retken ovat suunnitelleet ja järjestäneet Mahan lapset perheineen ja mukaan mahtui tietysti vielä kaksi ystäväperheen poikaa!

Aamuaurinko paistaa jo lämpimästi ja auton ikkunasta alkaa näkyä maaseudun maisemat, keltaiset auringonkukkapellot, pienet maatilat ja kyläpahaset. Pihapiireissä näkyy vapaana kanoja ja muita kotieläimiä. Pikkuhiljaa nousemme yhä korkeammalle vuorille ja noin tunnin kuluttua olemme saapuneet määränpäähän Oylatin kylpyläresorttiin. Tarkoitus on ensin kylpeä ja sitten mennä piknikille.

No sehän sopii, ajattelemme, paitsi eihän meillä ei ole uikkareita! No, se ei ole ongelma, uikkarit ostetaan viereisestä kioskin tapaisesta ja samalla myös muita tarpeita kuten lapsille jätskit. Täällä olen huomannut että mikään ei ole ongelma. Esimerkiksi kun sanoin että kylläpä Maha oli ostanut kauniit sandaalit, lähdettiin siltä istumalta ostamaan minulle samanlaiset :)

Käymme ensin kahvilla ja teellä (cay), jonka jälkeen miehet lähtevät potkimaan hetkeksi palloa. Kun he palaavat, on kylpylän vuoro. Naiset ja miehet menevät tietysti omille puolilleen. Meitä naisia on minun ja Mahan lisäksi hänen miniänsä, tyttärensä ja neljä pientä lastenlasta, joista yksi ihan vauva. Vesi on +42 C asteista eli suorastaan kuumaa. Luin jostakin että vesi tulee suoraan noin kuumana maan uumenista, liekö totta?  Kylpylässä on kaksi allasta; isompi ja pienempi. Siellä on turkkilaisia naisia, jotka kiinnostuneina tarkkailevat seuruettamme, minua ehkä kaikista eniten. Onhan päälläni hieno juuri ostettu ainakin kaksi numeroa liian iso kokouimapuku. Maha-parka on pukeutunut trikoihin ja isoon T-paitaan ja sekös ei tomeralle uimavalvojalle sovi: mars, mars vaihtamaan uikkarit päälle tai pitää poistua, häntä komennetaan. Ja niin Maha joutuu lähtemään lyhyeksi jääneen kylpyhetken jälkeen. No, ehkä sopivasti, sillä tässä vaiheessa pienin eli se vauva nukahti ja tarvitsi mummin syliä

Puhtaina ja virkistyneinä palaamme toisten luo ja suuntaamme piknik-alueelle. Tulen sytyttäminen ja hiilloksen ylläpitäinen on varsinainen episodi, johon miehenikin saa osallistua :)

Ruuan valmistuessa katetaan huolella pöytää, seurustellaan, otetaan nokosia, lapset keinuvat, leikkivät ja välillä nukkuvat. He siis saattavat nukahtaa vaikka keinuun tai minne milloinkin. Ei täällä ole lapsilla erillisiä päiväuniaikoja. Muutoinkin lapset pyörivät siinä ympärilla ja elävät tohinan keskellä.  Lopulta kaikki on valmista ja saamme kokoontua pöydän ääreen herkkuruokien äärelle.

Syönnin jälkeen miehet lähtevät katsomaan vesiputousta, jonne on muutaman kilometrin haasteellinen kulkumatka. Tämä sopi mainiosti miehelleni, joka rakastaa vaeltaa ja kiipeillä. Itse jättäydyn suosiolla tämän retken ulkopuolelle.

Päivä alkaa kääntyi iltaan ja meitä tullaan noutamaan. Saamme riemukkaan retkipäivän päätteeksi ihailla kaunista auringonlaskua auton tuulilasin läpi. Täytyy sanoa, että tämä oli yksi hauskimmista retkistä, joihin olen osallistunut!

Matkan kauniita hetkiä

Matkallamme saimme kokea kauneutta, joista voisi mainita itse Inegölin kaupungin vehreän keskustan suihkulähteineen ja hiljaisine basaareineen. Tämä oli yllätys, sillä olin kuvitellut meidän matkustavan alkeelliseen kyläpahaseen. Tosin täytyy mainita, että Mahan perhe asui laitakaupungilla aika alkeellisissa olosuhteissa, mutta sehän on ymmärrettävää, sillä he ovat paperittomia, jotka ovat sodan ajamina joutuneet pakenemaan Syyriasta Turkkiin ollessaan pieniä lapsia.

Jopa hotellimme viereinen supermarketti oli moderni, siisti ja valikoimaltaan loistava. 

Poikkesimme kahvilla ja teellä kauniissa terassikahvilassa.

Eräänä iltana miehen kanssa illallistimme ja istuskelimme ravintolassa. Täällä ei näkynyt muuten ainoatakaan humalaista, sillä alkoholia ei myyty missään. Sekin plussaa!  Sen sijaan cayta (tsaikkaa) eli teetä juotiin joka paikassa ja joka hetki. 

Naiset ovat naisia joka kulttuurissa. Ostimme samanlaiset kauniit kengät koko naisporukalle: Mahalle, tyttärelle, miniälle ja minulle! Nuoret naiset kävivät myös kampaajalla. Maha oli säästänyt hieman rahaa, jotta hän pystyi kustantamaan näitä hankintoja ja lisäksi hän osti heille kaikkea tarpeellista lähtien saippuasta ja ruokatarpeista.

Turkissa oli miltei kaikilla naisilla huivi. Oli vaikea löytää lierihattua, jonka koin välttämättömäksi auringon paahteessa. Tämä ainokainen on mallinuken päästä napattu - toki myös maksettu :)