Tänään minulla alkoi kesäloma, joka jatkuu ja jatkuu ja jatkuu...
En sitä vielä oikein tajua, liekö vasta kesän lopussa kun kaikki palaavat töihin ja kouluihin, että minun ei tarvitse enää mennä töihin.
Viimeinen työpäivä oli haikea. Tyhjensin työpöytäni, kaappini, otin valokuvat ja muistilaput ilmoitustaulultani, palautin läppärin, avaimen ja kulkuluvan. Ja hyvästelin työkaverini. Se oli kaikista haikeinta. Kakkukahvilla minulle pidettiin ihania puheita, sain kukkia ja lahjoja niin työnantajalta kuin työkavereiltani.
Minäkin pidin puheen. Jotenkin nousi vahvasti mieleeni, että ei pidä katsoa taaksepäin, vaan eteenpäin, sillä paras on aina edessäpäin. Se on toivon näkökulma. Joku voisi ajatella, että höh, miten eläkeläisellä voi olla paras edessäpäin; elämähän miltei jo eletty, tai ainakin loppusuoralla, vaivat ja kivut lisääntyvät ja kuolema häämöttää. Mutta se pointti onkin siinä, että Jumalaan luottavana ihmisenä PARAS on AINA edessäpäin - no matter if you are alive or dead. Ja se on minun elämäni perusta, jolle tahdon rakentaa.
Kun muodollisuudet ja hyvästit oli jätetty (toki tulen tapaamaan useita työkavereitani jatkossakin), lähdimme miehen kanssa piknikille Sipoon rantakallioille. Ostimme laadukasta kuoharia, sushia ja salaattia.
Tuo Turhapuron näköinen on minun rakas aviomieheni kesäparrassaan. Voin sanoa että olemme hyvin onnelliset yhdessä ja innolla odotan aikaa kun hänkin jää eläkkeelle.
Työkavereiltani sain ihan huippulahjat. He olivat jo vuoden alusta täytelleet tätä "Aikuiset ystäväni"- kirjaa, miehetkin! Tämä on paitsi hauska, myös opin tuntemaan heitä näin jälkikäteen ihan uudella tavalla...:)
Tämä päivä on mennyt, kuinkas muuten - pihatöissä (uudet salaojaputket asennettiin, piha myllättiin kaivurilla ja minun pihaprojektini tuplaantui). Huomenna meillä on pojan muuttokeikka Jyväskylästä kotiin. Hän sai uuden opiskelupaikan lähempää kotia. Eli kyllä tässä sen verran touhua piisaa ettei ihan heti muistu mieleen tämä uusi toimenkuvani.
