Mitä minulle kuuluu?

 Kiitos ihan hyvää, entä itselle?

Olen ollut nyt neljä kuukautta eläkkeellä (hmmm, vieläkään en ole tottunut tuohon sanaan).  Ensin uskomattoman lämmin ja kaunis kesä ja nyt lämmin ja kaunis syksy. Kotoa käsin todellakin ehtii seuraamaan luontoa ja sen vaihtelevuutta paremmin kuin työssäkäydessä. Varsinkin kun toimistoni sijaitsi kellarikerroksessa ilman ikkunaa. :O

Pikkuhiljaa minulle alkaa tapahtua sama kuin usealle ikäiselleni naisihmiselle: luonto, metsä, kasvit, puutarha ja kaikki sen ympärillä vetää entistä enemmän puoleensa. Vaikka minulla on tämä omakotitalo pihamaineen, haaveilen edelleen pienestä järvenrantamökistä, jonne voisi välillä vetäytyä luonnonhelmaan pois ihmisten keskeltä. Mikä siinä omassa rauhassa on niin tärkeätä? Ehkäpä se, että kaikki kiire ja aikataulutus on stressaavaa ja sitä väistämättä tulee kotioloissakin. 

Miksi luonto ja sen ihmeet puhuttelevat entistä voimakkammin? Me elämme vaikeaa vaihetta maaimanlaajuisesti. Ei voi välttää pelon ja huolen tunnetta uutisia lukiessa ja tulevaisuutta miettiessä. Itse koen että luonnon tarjoama kauneus on Luojan lohdullista puhetta meille. Suuren, ihmeellisen, kaikkivaltiaan ja ylitseymmärryksen käyvän Jumalan, joka KUTSUU meitä pieniä ihmisiä antamalla meidän kokea huikeat taivaanrannan punaiseksi värjäävät auringonlaskut, lämpimät järvien vedet, revontulet ja tähtitaivaan, syysruskan, peltojen yllä leijuvan sumun, kurkiaurat, metsien aarteet ja eläimet, listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Kas vain, kuulumiset vaihtuivat luonnon ylistämiseen. Palatakseni aiheeseen rauhan etsiminen: siihen on syynsä kuten hektiset viikot Levillä, kotona odottavat kotityöt ja monet uudet ideat, joita mieleen pulpahtelee ja joita on vaikea toppuutella.

Itsehän tieni valitsen - oli se sitten löhöily sohvalla tai ne lukemattomat tehtävät. Summasummarun  olen ollut kiireinen!

(P.s. Ylläolevat kuvat ovat kotikonnuiltani Vilppulasta)

Uudet kuviot

Kysymys jonka tätä nykyä kuulen usein: "Miltä nyt tuntuu, kun et ole enää työelämässä?"

Hmmm, miltäkö tuntuu? Tuntuu että päivät vilistävät ohitse ja edelleen olen välillä juossut kilpaa kellon kanssa, jotta saan suoritettua tehtävät, jotka olen asettanut kulloisellekin päivälle. 

Mutta tämä on ihan itse aiheutettu vapaavalintainen positiivinen "ongelma".

Täytyy myöntää, että parasta tässä uudessa vaiheessa ovat aamut, jolloin ei ole kiire töihin. Kuulen kun miehen herätyskello pirahtaa ja hän hipsii ylös vuoteesta ja minä saan jäädä sängyn lämpöön ja nousta sitten kun huvittaa. Saan rauhassa juoda aamukahvia, lukea päivän lehteä, kuunnella radiota, katsella lintuja ikkunasta ja pikkuhiljaa virittäytyä päivän askareisiin.

Huomenna alkaa syyskuu ja se tuokin tullessaan aivan uutta, jotakin minkä koen haasteeksi ja itsensä likoonlaittamiseksi: Lähden Levin Igluille. Olenhan ollut siellä jo aiemminkin yhden talven, mutta nyt tulee olemaan hieman erilaista. Tällä kertaa olen lupautunut tekemään kaikkea missä on tarvetta.

Sain eilen hieman harjoitusta ystäväni syntymäpäiväjuhlissa, joissa toimin keittiön puolella. Halusin antaa ystävälleni syntymäpäivälahjaksi avun keittiössä, vaikka olin saanut kutsun vieraaksi. Mielestäni ystävät ovat sitä varten, että he auttavat hädässä. Tässä tapauksessa henkilö, jonka piti tulla auttamaan ei päässytkään viime hetkellä. 

Samalla mietin, että tämä taisi olla minun valmennusta tulevaan...

Yhdeksän päivää jäljellä

Miltäkö se tuntuu, kun on elämässä siinä vaiheessa, että eräs ajanjakso alkaa olla ohitse ja seuraava häämöttää edessä? Koulutieni alkoi normaaliin tapaan 7 vuotiaana (minä onnekas olen maalaistalon tyttö ja sain viettää lapsuuteni kotona äidin helmoissa sisarusteni kanssa), joka jatkui oppikouluun ja siitä sitten lukioon. Kirjoitusten jälkeen pyrin opiskelemaan kemiaa ja ilman välivuosia muutin samana syksynä Helsinkiin. Maisterin paperit suoritin viidessä vuodessa ja tämän jälkeen pääsin määräaikaiseen työsuhteeseen Kemiralle. Määräaikaisuuden loputtua lähdin seikkailemaan ulkomaille; Kanadaan ja Meksikkoon vapaaehtoistyöhön Youth with a Mission-järjestön kautta.

Suomeen palattuani hakeuduin kurssille, jonka kautta työllistyin Neste Oy:lle, joka fuusioituessaan Statoilin kanssa muuttui Borealis Polymers Oy:ksi vuonna 1994. Vuodesta 1987 olen siis työskennellyt erinäisissä kemian alan tehtävissä nykyisessä työpaikassa, välillä käväisin Tukholmassa suorittamassa filosofian lisensiaatin tutkinnon.

Vuodesta 1987 tai oikeastaan jo siitä kun ensimmäinen kouluaamuni alkoi, olen tottunut heräämään herätyskelloon ja kellon mukaan kiirehtimään milloin minnekin. Mutta nyt se ajanjakso alkaa olla ohitse. Tällä hetkellä vietän vuosilomaviikkojani, jonka jälkeen minulla on vaivaiset yhdeksän aamuherätystä jäljellä.

 Jään siis eläkkeelle!  

Jaa että miltäkö se tuntuu? Ensinnäkin minulta kestää kauan että totun kutsumaan itseäni eläkeläiseksi, se ei vain kertakaikkiaan luonnistu vielä. Tämä tuli liian äkkiä. Vastahan isä ja äiti jäivät eläkkeelle! Mutta otan kyllä vastaan ilomielin tulevan vapauden ja ylimääräisen ajan, jota elämä tulee tarjoamaan. En ole suunnitellut kauheasti mitä alan tehdä ja tämä on tietoinen valinta. Menen sen mukaan mitä eteeni annetaan....

Alunperin minun piti lähteä lomallani kolmeksi viikoksi Torreviejaan Casa Mimi- loma-asuntoon. Tarkoitus oli ottaa mukaan tietsikka, raamattu, lukemista ja kamera. Olla hiljaa rauhassa ja kuulostella mitä sisin sanoo. Korona muutti tämän suunnitelman kotonaolemiseksi ja pihatöiksi. Olihan se pieni pettymys, mutta toisaalta uskon että pääsen sinne toisella kertaa, ja Suomen kevät on ollut aivan huikaisevan kaunis.

Katse kääntyy siis tulevaisuuteen -

"unohtaen sen mikä on takana ja kurottautuen sitä kohti, mikä on edessäpäin"

Fil 3:13

Koronan kourissa

No emme onneksi ole, ainakaan vielä...

Itseasiassa meillä on asiat hyvin: sain perheeni kokoon Uudellemaalle. Se tiesi minulle pika-ajomatkaa Jyväskylään ja takaisin noutamaan riskiryhmään kuuluva opiskelijapoikamme kotiin päivää ennen kuin maakunnan  raja sulkeutui. Nyt minulla on hyvä olla; kukaan meistä ei ole yksin ja me kaikki olemme toistaiseksi terveitä. Kiitän Jumalaa joka aamu kun herään, avaan silmäni ja minulla on hyvä ja terve olo. Se on suurta!

Tuo otsikko juontuu siitä, että nyt voi sanoa, että koko maailma on koronaviruksen kourissa. Se on hämmentävää. Miten pieni virus pääsi yllättämään tämän ihmiskunnan niin totaalisesti?  Joka tuutista tulee koronaa ja miten siltä tulee suojautua. Olen samaa mieltä; kiellot, varoitukset ja kehoitukset pitää ottaa vakavasti.

Minä mieluusti alkaisin nähdä hengitys- ja silmäsuojaimia enemmän katukuvassa. Mutta jotenkin ne meitä suomalaisia nolostuttavat, emme halua ylireagoida ja erottua joukosta, vaikka muualla maailmassa henkilökohtaiset suojaimet ovat jo ihan normi. Totuus kuitenkin on, että virus pääsee elimistöömme nenän, suun ja SILMIEN kautta. Ja se on oikeastaan ainoa tapa suojella muita jos me oireettomana levitämme virusta, joka uuden tietämyksen mukaan leviää jopa hengitysilmassa.

Nyt toivoisin että katsoisit nämä lääkäri Pekka Reinikaisen videot. Hänen sanomansa on WHO:n ohjeiden noudattaminen ja aggressiivisen testaamisen käynnistäminen.

Reinikaisen rauhallista ja selkeää puhetta jaksaa kuunnella, joten please, käytä hetki aikaa nyt kun sitä on ja kuuntele faktatietoa.


Osa 1

Osa 2

T. Marita

Mennyttä muistellessa

Vuosi on vierähtänyt ja viime aikoina blogini on ollut sangen hiljainen. Siitä huolimatta täällä jaksaa käydä teitä uskollisia säännöllisesti mikä toki ilahduttaa mieltäni. Ja saa samalla minulle huonon omantunnon: pitäisi jaksaa kirjoittaa ahkerammin...

...mutta jotenkin minulla on tunne, että se aika koittaa sitten kun on oikea aika ja myös asiaa. Sitä odotellessa...

Ystäväni lähetti minulle alla olevan kuvan 24 vuoden takaa. Siinä olen vasta-avioituneena ja raskaana. Onnellisena, sillä ehdin jo pelätä että se mitä eniten kaipaan ei tule koskaan toteutumaan - oma perhe. Minulle oli lapsesta lähtien itsestäänselvää että haluan miehen, lapsia ja oman perheen. Kun sitten vuodet alkoivat vieriä ja jo 30 vuoden rajapyykkikin oli takana, huolestuin...

Mutta onneksi tapasin tämän miehen, jonka kanssa yhteinen tulevaisuus oli alusta asti selvää, kihlauduimme ja menimme naimisiin jo samana vuonna ja nyt siitä on kulunut 25 vuotta! Hopeahääpäivä siis uudenvuodenaattona.

Olemme hääpäivinä pyrkineet tekemään jotakin erityistä, yleensä ihan hotelliyö ja ravintola Helsingissä riittävät, mutta jos siihen päälle saa vielä oopperaliput, kruunaa se illan. 10-vuotishääpäivää vietimme Madeiralla ja siitä on jäänyt voimakkaimpana mieleeni tsunami ja järkyttävät kuvat uutisfilmeissä, joista yritimme ottaa selvää mitä maailmalla olkein tapahtuu. 20-vuotishääpäivää vietimme Levin Igluilla ja samalla toimimme isäntäparina kansainväliselle seurueelle, joista kukaan ei tuntenut toisiaan entuudestaan. Se oli hauskaa!

Tänä vuodenvaihteena matkustamme Lissaboniin, lähtö huomenna iltalennolla. Tosin matkan suhteen on pieni varaus: meillä on ID-liput ja pääsemme lennolle, mikäli koneesta löytyy vapaita istumapaikkoja (!) Tyttäremme toimii lennolla miehistössä, joka tekee matkasta erityisen hohdokkaan. Siis mikäli lennolle pääsemme. 

Tarkoitus on viettää viikko reissussa, patikoida ja vierailla mm. Porton kaupungissa. Hotellit on varattu kolmesta eri kohteesta.

Innostuin selailemaan vanhoja kuvia aviotaipaleemme varrelta. Hääpäivämme oli siis 31.12.1994 ja meidät vihittiin Helsingissä Johanneksen kirkossa. Hääjuhla oli Porvoossa Haikon kartanossa.

Matkan varrelle on mahtunut ylä- ja alamäkiä, kuten kaikilla, mutta enimmäkseen voin sanoa että minua on siunattu onnellisella avioliitolla. Syynä siihen on ensinnäkin hyvä aviopuoliso, meillä on täydellinen luottamus puolin ja toisin, samanlaiset arvot, pidämme samanlaisista asioista liittyen harrastuksiin ja vapaa-aikaan. Olemme myös sosiaalisen elämän puolesta hyvin samanlaiset; miestäni ei tarvitse pahemmin houkutella sukujuhliin tai vaikka seurakunnan tapahtumiin.

Sipoon Söderkullaan muutimme vuonna 2005. Meille oli siunaantunut kaksi lasta; tyttö ja poika. Lisäksi meillä on miehen edellisestä liitosta kaksi upeaa poikaa, joista toisella on jo tytär, olen siis "mummipuoli" maailman suloisimmalle pikkutytölle :) 

Olimme onnellinen pieni perhe pienessä kodissa, jossa edelleen elelemme. Tämä onkin varsin sopiva nyt kun lapset ovat suurinpiirtein lennähtäneet (tytär kirjaimellisesti) kotoa. Koti on turvapaikka edelleenkin heille ennenkuin elämä on täysin vakiintunutta.

Uuden kodin  terassilla

Lueskelin tänään Psalmia 71, jossa ihanasti kuvaillaan Jumalan hyvyyttä ja uskollisuutta vanhetessammekin...

"Minä en luovu toivostani enkä lakkaa sinua ylistämästä. Minä julistan uskollista hyvyyttäsi ja alati sinun apusi runsautta, jonka mittaa ja määrää en tiedä. Jumala, sinä olit opastajani jo kun olin nuori ja tähän päivään asti olen saanut kertoa ihmeistäsi. Sinä olet antanut vaikeita vuosia ja monia ahdistuksen aikoja, mutta yhä uudelleen sinä virvoitat minut, syvyyksistä sinä minut nostat. Kohota minut takaisin kunniaan ja lohduta minua jälleen"

C U next year - Happy New Year 2020!

Onnellista Uutta Vuotta 2020!

Suite-iglut valmistuivat

Olimme suvun ja perheen kanssa juhlistamassa paitsi isänpäivää, myös uusia suite-igluja. En voi olla kehumatta miten uskomattoman upeaa työtä luottosuunnittelijamme Mirsa Kaartinen ja Sisustustoimisto Hohde olivat jälleen tehneet. Jokainen yksityiskohta oli huolella mietitty alkaen eteisestä, jossa kengille omat hyllyt ja olohuoneen puolella matkalaukuille säilytyslokerikot sivuseinän tasojen alla. Kaikki värisävyt ja materiaalit olivat kertakaikkiaan upeita. Kuparia, mustaa puuta, kultaa marmoritasoissa keittiössä ja kylpyhuoneessa

Lapissa oli täystalvi, vaikka ollaan vasta marraskuun alkupuolella. Pakkasta oli jopa -24 astetta ja lunta runsaasti. Meillä oli ohjelmassa lumikenkäkävelyä ylös Levitunturille Raija Palosaaren johdolla. Hänet palkittiin Levin Revontuligaalassa vuoden 2019 ohjelmapalveluyrittäjäksi. Kävely olikin haasteellista, sillä lumikenkien muovirenksut eivät meinanneet pysyä jalassa kovan pakkasen takia ja sormet meinasivat jäätyä, mutta Raiskihan oli hyvin varustautunut ja hänellä oli mukana ylimääräisiä lampaanvillarukkasia ja kuumaa mustikkamehua! Siellä me ylhäällä nostimme isille mehumaljat ja lauloimme "Paljon onnea vaan...!"

Aina on toivoa

Minua on puhutellut Mahan tarina. Äiti, jonka elämä oli mennyt sekaisin riippumatta omista valinnoista. Yht´äkkiä kesken rauhallista ja tasapainoista elämää kauniissa Damaskoksen kaupungissa kaikki muuttuu, kun pommikoneet lentävät talojen yli. Lapset ovat pieniä. He ovat jääneet kotiin tai olleet koulussa Mahan rientäessä aamulla töihin.

Ja sitten  - tulee täysi tuho ja kaaos. Voiko tästä ihminen selvitä? Maha kuljetetaan sairaalaan hänen romahdettua. Hänelle kerrotaan, että kaikki neljä lasta ovat kuolleet. Onko elämässä enää mitään mieltä? Onko toivoa?

Ihmisellä on voimakas halu uskoa tulevaisuuteen ja jatkaa elämää niin kauan kuin sitä on. Onneksi Mahakin jaksoi jatkaa ja uskoa huomiseen. Hän ei antanut periksi. Hän päätti jatkaa elämäänsä yksin ilman miestä ja lapsia. Yht ´äkkiä perheenäidistä, koossapitävästä huolehtivasta kanaemosta oli tullut sinkku, yksinäinen nainen, joka huomasi eräänä päivänä asuvansa Porvoossa. Yksin, kielitaidottomana, tuntematta ketään. Syksy oli saapunut, oli pimeää ja kylmää. Ihmiset ohittivat hänet kiinnittämättä häneen mitään huomiota. Kukaan ei tiennyt hänen tarinaansa. Kukaan ei ymmärtänyt hänen kieltään.

Mutta Mahaa kannatteli eteenpäin hänen sisimmässään asuva elämäntoivo. Pikkuhiljaa asiat alkoivat muuttua paremmaksi. Hän sai muutamia ystäviä, suomalaisiakin. Oppi uusia sanoja kielikurssilla. Koti, josta Maha piti tarkasti huolta, alkoi näyttää kodikkaalta. Joka päivä hän teki ruokaa, vaikka syöjiä ei ollut. Silti suru ja ikävä omia lapsia kohtaan oli välillä niin raastava, ettei sitä tuskaa voinut miltei kestää...

Sain valtavan etuoikeuden tutustua Mahaan tasan kolme vuotta sitten. Meistä tuli ystävät, vaikka olimme erilaisia joka tasolla: kieli, uskonto, ikä, kulttuuri, silti meitä yhdisti erikoinen ja ainutlaatuinen ystävyys. Ihastuin Mahan energisyyteen, hauskuuteen, raikuvaan nauruun, iloisuuteen. Hän oli aina valmis auttamaan ja tukemaan minua. Ihmettelin, mistä tuo voima tulee..

Tänä päivänä riemullani ei ole rajoja: Maha on löytänyt lapsensa ja viime torstaina heistä kaksi muutti pysyvästi äitinsä luokse. Ja minä sain todistaa tätä ihmettä omin silmin! Perhe on osittain koossa. Mahalla on jälleen suunta ja tarkoitus, turvallisempi ja merkityksellisempi tulevaisuus. Hän on kiitollinen kaikesta. Minä olen kiitollinen ystävyydestä hänen kanssaan ja että sain kokea jotakin sanoja suurempaa. Minunkin perhe on nyt kasvanut. Olen saanut kaksi poikaa!

Ja olen oppinut ainakin yhden asian: älä koskaan luovuta ja menetä toivoa!

Kesäkuulumisia ja kuminaa

Anteeksi ihan kauheasti kun en ole kirjoittanut tänne yhtikäs mitään pitkään aikaan. Kun katkos alkaa käydä liian pitkäksi, toisinsanoen mennään tietyn rajan yli, kynnys nousee ja tulee tunne että äh, eihän tämä ole kirjoittamisen arvoista, ketä tämä kiinnostaa, teenkö tikusta asiaa...

Mutta nyt päätin kuitenkin kertoa hieman kuulumisia. Heillekin, joihin en ennätä pitää yhteyttä, mutta haluaisi kuitenkin jakaa yhtä sun toista. Aloitetaan vaikka juhannuksesta. Olimme jälleen Vilppulassa vanhempieni mökillä perheeni, siskojeni perheiden ja vanhempieni kanssa. Tänä vuonna aatto oli kaunis, lämmin mutta tuulinen. Sinänsä hyvä asia, sillä se piti hyttyset loitolla. Perinteinen kanuunanlaukaus ja rosvopaisti sekä pihapelit kuuluivat tietysti asiaan. Illalla saunoimme ja uimme. Kaikki muut perheestäni pääsivät paikalle paitsi tytär. Hän oli Shanghaissa. Nykyään hän on missä milloinkin. Meidän aamukeskustelu saattaa mennä näin:

Minä: "No, mitä sulla on töissä tällä viikolla?"

Tytär: " Käyn tänään Amsterdamissa ja huomenna lennän Delhiin"

Minä: "Ai jaa"

Tytär valmistui Finnairin lentoemännäksi toukokuun lopussa ja on siitä asti lennellyt sinne ja tänne. Me muut vaan huuli pyöreänä ihmettelemme hänen vauhdikasta työtään. Tosiaan, kyllä siinä ammatissa edelleen on glamouria ja säihkettä. Kun katson taivaalla lentävää lentokonetta ajattelen: Siinä menee tyttäreni työpaikka - Vautsi!

Olemme pitkästä aikaa koko perhe koossa eli asumme kaikki samassa huushollissa. Poika palasi ensimmäisen lukuvuoden jälkeen Jyväskylän Yliopistosta kesätöihin Sipooseen. Ja tytär säästää omaa asuntoa varten, joka on mahdollista ainoastaan siten, ettei hänellä ole asumiskuluja. No eipä hän käy juurikaan kuin nukkumassa täällä kotona. Kiva on ollut seurata nuorten elämää näin läheltä pitkästä aikaa. Ihana kun tällainenkin elämänvaihe vielä tarjottiin...

Minulla alkaa kesäloma viikon päästä. Ja arvatkaas mitä, olen jälleen vuokrannut lempparimökkini Jämsästä, tosin vain viikoksi, jonne aion lähteä heti lauantaina. Mikäli sinua kiinnostaa aiemmat mökkijuttuni, niin valitse oikeasta sivupalkista tunniste "mökki". Mökkiviikon jälkeen palaan kotiin ja laitan kotiamme kuntoon. Tarkoittaa pensasaitojen leikkausta, kukkapenkkien kitkemistä, ikkunoiden pesua jne. Jee - olen tehnyt jo kaksi kukkapenkkiä ja mieheni laittoi pihapolkuja kuntoon levittämällä kivituhkaa! Siitä seuraavat lomaviikot ovat hämärän peitossa, paitsi ainakin käymme Repoveden kansallispuistossa patikoimassa miehen ja tuttavapariskuntien kanssa.

Ehkä mietitte miten kuvat liittyvät tekstiini. Eivät ne liitykään. Kuvat on otettu juhannuksena kotitilani pelloilta. Kuvissa oleva kasvi ei ole vuohenputkea, vaan kuminaa! Teki mieli laittaa kuvia kukkapenkeistä, mutta jotenkin ne eivät sopineet visuaalisesti tähän postaukseen, sen sijaan mielestäni kuminakuvat sopivat. Mutta nytpä mulla on aihe jo seuraavaan juttuun eli ne kukkapenkkikuvat ja voinpa laittaa kuvia pihakäytävästäkin..

Eipä tällä kertaa sen enempää...

Ihanaa kesää ja kesälomaa teille kaikille, jotka jo olette sellaiselle ennättäneet!