Uuden edessä

tiistai 4. syyskuuta 2018

Nytkö se jo tapahtui?

Nuorimmaisemmekin lähti kotoa. Hän sai opiskelupaikan Jyväskylän Yliopistosta ja muutti Jyväskylään viime viikonloppuna suoraan koulun penkiltä ilman välivuotta tai armeijaa. Kesän ajan valmistauduin itse henkisesti tyhjenevään kotiin ja valmensin poikaa itsellisen elämän saloihin kuten opettamalla muutaman ruokareseptin ja käytännön taidon kuten pyykinpesun ja lakanoiden vaihdon. Liekö käytäntö kuitenkin toimi paremmin opettajana kuin äiti.

En ehkä olisi suhtautunut tähän muuttoon niin huolehtivasti ilman vuosi sitten diagnosoitua pitkäaikaissairautta, ykköstyypin diabetesta. Opettelimme ymmärtämään pojan kanssa yhdessä uutta tuttavuutta todeten, että se on jatkuva seuralainen, josta ei aina ota selkoa. Elämä on tasapainottelua syömisen, liikunnan, insuliinin ja monenmoisten muiden tekijöiden kanssa. Välillä verensokerit nousevat hurjasti yläs tai sitten laskevat alas, jolloin saa miettiä mikä avuksi. 

Kaiken tämän keskellä olen opetellut luottamusta. Luottamusta Jumalan huolenpitoon ja luottamusta myös poikaan, että hän pärjää ja oppii huolehtimaan itsestään. Olenhan saanut tähän astisessakin elämässäni nähdä monta kertaa, että meitä kannatellaan ja rukouksiin vastataan. Miksi siis huolehtia?
















Jyväskylässä odotti opiskelijasoluasunto, josta emme tienneet etukäteen muuta kuin vuokran ja osoitteen. Oli helpotus huomata, että asunto oli siisti ja valoisa, ja josta pienellä vaivalla lyhyessä ajassa sai ihan mukavan opskelijaboxin.




Jäimme nyt sitten miehen kanssa kahden, mikä tuntuu aika hassulta, oudolta ja jopa jännittävältä, sillä tämä on aivan uutta. Tutustuessani mieheeni n. 24 vuotta sitten oli hän kahden pojan yksinhuoltajaisä ja siitä lähtien lapset ovat kuuluneet kiinteästi jokaiseen arkipäiväämme. 

Muutos on helpotus ruuanlaitossa. Enää ei tarvitse kiiruhtaa kaupan kautta kotiin miettien mitä ihmettä tänään laittaisi ruuaksi. Enää ei tiski- ja pyykkivuoria (ainakaa yhtä isoja) ja ehkä koti pysyy siistimpänä kuin aiemmin. Mutta nämä ovat vain tällaisia alkuhuuman tuomia uusia käytännön juttuja.




Alimmassa kuvassa on hauska, maailman pienin 5 m2 Forenom- hostelin huone, jossa yövyimme J-kylässä miehen kanssa. Oikea lintukoto vai pitäisikö sanoa -kolo.






10 kommenttia:

  1. Voi että. Tiedän niin, miltä susta tuntuu Marita <3

    Kaupassakäynti ja ruuanlaitto tosiaan vähenee. Meillä jopa siinä määrin, että jääkaappi on useimmiten tyhjä, koska enää ei viitsis mennä kauppaan ollenkaan :). Eikä varsinkaan tehdä ruokaa.

    Pyykinpesu aiheuttaa ongelmia siinä mielessä, että pyykkiä kertyy niin vähän, että täytyy odotella liki viikkotolkulla, että saa täyden koneellisen yhden lajin pyykkiä kasaan :).

    Poika pärjää varmasti ja äitikin, kun vähän aikaa totuttelee <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai sinullakin sama kokemus taustalla?! Kiva kuulla että siihen tottuu - rahaakin taitaa säästyä..Tänään siivosin molempien nuorten huoneet ja nyt ne putipuhtaina odottavat heitä käymään. On tämä hiljaisuus kuitenkin outoa.

      Poista
  2. Muistan, kun Joel muutti kotoamme Inarista Helsinkiin asumaan kaverin kanssa. Olin huolesta ja ikävästä kipeä. Sitten poika soitti ja kysyi makaronilaatikon ohjetta. Silloin tiesin, että kyllä hän pärjää. Ja on todella pärjännyt. Niin, piti sanoa, että me asumme vain 60 km päässä Jyväskylästä, joten, jos tulee jokin akuutti hätä, me olemme käytettävissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teillä vasta olikin pitkä välimatka! Pojallamme on mummi ja pappa siinä 100 km päässä ja isoveli Jyväskylässä, mikä helpottaa äidin huolta. Ja kiva kun tekin vielä olette siellä, sitten kun kaikki muut keinot on pois suljettu :)

      Poista
  3. Tämä on taas niitä kipuja, joissa siivet vahvistuu ja taas kantaa! Luottamusharjoittelu joskus vavisuttaa, mutta antaa pohjapainon kaikkeen myrskyyn. Iloa näihin päiviin teille! Niinkuin on päiväsi, niin on voimasikin oleva!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Maria! Noissa sanoissa on niin paljon viisautta, että niiden voimalla jaksaa pitkään :)

      Poista
  4. Ymmärrän hyvin äidin huolen <3 Meillä on tuo vielä edessä, mutta pienemmässä mittakaavassa olen jo joutunut useamman kerran samojen tunteiden valtaan, kun lapset liikkuvat ja reissaavat yhä enemmän ja pidemmälle itsekseen. Mutta lapset kyllä pärjääävät! Olen katsellut diabeetikon elämää hyvinkin lähdeltä, kun oma siskoni sairastui ykköstyypin diabetekseen 7-vuotiaana. Nyt hän on 48 vuotta ja pärjäilee edelleen hyvin. Diabetes on tosiaan elinikäinen kumppani, joka pitää ottaa huomioon. Aluksi tuntuu varmasti hyvinkin haastavalta, mutta pikkuhiljaa ihminen tutustuu tähän seuralaiseen ja saa paremmin tolkkua sen mielenliikkeistä ja sairaus on helpompaa pitää tasapainossa. Tai ainakin reagoida oikealla tavalla. Poikasi pärjää varmasti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinulle Ilona! Oli niin rohkaisevaa lukea kommenttiasi. Diabeteksen hoito oli varmasti ihan toista 40 vuotta sitten ja kuitenkin siskosi on selviytynyt. Näin uskon, että poikani pärjää :) Oikein ihanaa syksyä sinulle ja bytheway - uusi keittiösi on todella ihana!

      Poista
    2. Kiitos Marita <3 Diabeteksen hoito on tosiaan kehittynyt huikeasti ja kehittyy koko ajan lisää. Siinä mielessä ei ole huolta mutta toki oma lapsi on aina oma lapsi. Valoisaa syksyä sinulle!

      Poista
    3. Kuin myös sinulle - ihanaa syksyä ja talven odotusta!

      Poista