Takana on vajaan kolmen viikon työputki Levillä. Päässä pyörii, sillä siihen ajanjaksoon mahtuu NIIN paljon tapahtumaa alkaen Anu ja Anni (äititytär) ystävien tulosta, hermostuneista nuorista miehistä, joilla aikeena kosinta (jep, pidättelin tunnin erästä tulevaa morsianta, jotta hänen sulhonsa ehtisi koristella iglun!), naisretriiteistä, myrskystä, sähkökatkoksesta, revontulista, siskojen saapumisesta (me olimme kaikki neljä yhtä aikaa työntouhussa), hervottomista illoista majapaikassamme, jossa ainoa hupi oli nauraminen (liekö väsymyksen takia) ja hölmöjen TV-sarjojen tuijottelu.
Kaiken tämän keskellä koin rauhaa, joka olikin viimeisimmän naisten viikonlopun teema. Paikalla oli Radio Dein toimitusjohtaja ja päätoimittaja, Kirsi Rostamo, joka hienosti puki sanoiksi Radio Dein tiistaiaamun Päivän blogissa teemamme:
”Viime viikonlopun vietin naisten Raamattupiirin kanssa yhteisellä matkalla leväten, ulkoillen, luontoa ihaillen, nauttien hyvästä seurasta ja ruuasta sekä yhdessä rukoillen toistemme puolesta ja Raamattua tutkien. Teemana oli rauha - ei niinkään maailman rauha kuin sisäinen rauha - se rauha jonka Jumala meille antaa. Onneksi sain olla tällä kertaa osallistujana toisia kuunnellen. Minun olisi ollut vaikea todistaa juuri nyt sisäisestä rauhasta, sillä hengellisen heräämiseni jälkeen tämä vuosi on ollut sisäisen rauhan suhteen haasteellista.
Uskovan elämä on kuin Raamatun kertomus opetuslapsista Genetsaretin järvellä veneessä, missä he pelkäsivät myrskyn noustessa ja Jeesuksen nukkuessa kuitenkin rauhallisena. Tämä on hyvä vertaus sisäisestä ristiriidastani. Omat tunteeni ovat kuin opetuslasten - koronan seuraukset koko maailmaan ja päivittäin Radio Dein talouteen saavat minut rauhattomaksi ja ahdistuneeksi. Henkeni todistaa minulle yleensä Jeesuksen antamasta pelastuksesta, avusta ja rohkaisee luottamaan Jumalaan, mutta nyt henkeni nuokkuu.
Kun muistelen elämääni, niin huomaan kuinka monta kertaa Jumala on tehnyt ihmeitä ja kannatellut minua ja Radio Deitä. Mutta kun katson eteeni niin näen korkean muurin, joka minun pitäisi ylittää. Missään ei ole tikapuita, joten en pääse sen yli omin voimin tai neuvoin. Minun on jälleen pakko tehdä uskon hyppy. Minun on rukoiltava ja heittäydyttävä Jumalan armon varaan.
Usein uskovat todistavat kuinka helppoa uskon varassa eläminen on. Minulla on ehkä erilainen kokemus. Vaikka olen nähnyt paljon ihmeitä, niin silti täydellinen luottaminen Jumalan hyvyyteen on aina kuin uusi herääminen. Ja sitähän sen tavallaan onkin. Ollessani heikko, jätän kaikki asiat rukouksella Jumalalle, mutta heti kun voimani palaavat, jätän hänet taka-alalle ja pyrin selviämään omilla neuvoillani. Mutta oikeasti juuri siinä heikkoudessa on oikea voimani.
Luulen, että koko kirkko tekee saman virheen omassa ahdingossaan. Meidän pitäisi unohtaa omavoimaisuus ja pysähtyä rukoilemaan Jumalan tahdon toteutumista. Näinhän me tietysti teemme jokaisessa jumalanpalveluksessa yhtyessämme Isä meidän rukoukseen. Rukoilemme ”tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaassa”. Meillä taitaa kuitenkin olla mielessä aika vahva käsitys siitä millainen Jumalan tahdon pitäisi olla.
Jumalan tahdon ymmärtäminen vaatii kuuntelemista ja sitä varten meidän täytyy pysähtyä Jumalan sanan äärelle ja rukoukseen. Raamattuakin voi lukea nopeasti sieltä lempipaikkoja poimien - kuin rusinoita pullasta. Mutta kun otamme aikaa ja luemme sitä hitaasti ja avoimesti pohtien mitä jokainen pilkkukin tarkoittaa omassa elämässämme, alkaa Jumala vaikuttamaan tekemiseen ja tahtomiseen Sanan kautta.
Rukous on keskustelua Jumalan kanssa. Jos vain luettelen omat pyyntöni, niin en kuuntele Jumalaa. Perinteisessä Jumalanpalveluksessa on paljon hyvää - mutta kuinka usein siellä hiljennytään vain kuuntelemaan Jumalan sisäistä puhetta meille tai osallistuttaisiin kertomalla siitä muillekin. Minusta kaikki tapahtuu Jumalanpalveluksissa liian nopeasti. Parhaimmat puhujat maailmassa osaavat kertaamisen ja alleviivamisen taidon. Miksi emme messussakin jäisi toistamaan ja pohtimaan Sanaa. Olenkin tykästynyt ortodoksi nunnien Jeesuksen rukoukseen, jolla pyritään Jeesukseen sisäiseen tuntemiseen lyhyellä usein toistettavalla rukouksella ” Herra, Jeesus Kristus Jumalan poika, armahda minua syntistä”. Kun tämän rukouksen jokikinen sana saa koskettaa syvästi sydäntäsi, voi se avata koko evankeliumin paremmin kuin parhain saarna.
Mitä pahempi myrsky sisälläsi onkaan niin sitä lähemmäksi Jeesusta kannattaa pyrkiä ja luottaa Jumalan sanaan: ”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti