Liekö vaivannut blogikriisi tai jotakin, mutta viime aikoina en ole lainkaan inspiroitunut kirjoittamaan hankkimastani vahakankaasta tai huonekalun uudesta paikasta.
Ainoa asia, mikä sai aivonystyräiseni aktivoitumaan oli selaamani naistenlehti, jossa eräs kuuluisa näyttelijätär kertoi elämänmuutoksestaan. En lukenut edes koko juttua huolella, mutta silti sieltä pisti silmiini muutama lause ..."kun mikään ei enää tuntunut miltään, vaikka kaikki oli periaatteessa hyvin..."
..."kun elämästä puuttuu elämä..."
Miksi näin käy? Ja mistä se elämä löytyy? Tämä henkilö oli löytänyt sen oman ydinperheensä ulkopuolelta rakastuessaan uuteen ihmiseen.
Minulle tuli tosi surullinen olo. Suru kaikkien niiden puolesta, jotka olivat joutuneet kärsimään, mutta ennenkaikkea aviopuolison ja lapsien puolesta. Tosin henkilö ilmoitti, että nyt kaikki ovat tyytyväisiä, jopa lapsetkin. Mutta kysynpä vaan, mistä hän sen tietää..
Mistä minä tiedän? No minä tiedän siitä, että itse olen ollut lapsi ja saanut kokea ehjän perheen turvan. Vieläkin minulla on elossa olevat äiti ja isä, jotka ovat onnellisesti naimisissa. Vieläkin minä surisin itseni kipeäksi, jos he eroaisivat.
Varmaan nytkin moni suivaantuu kysyen mikä oikeus minulla on puuttua kenenkään elämään ja sanoa oma mielipiteeni. No, puutun tässä tapauksessa sen takia, koska tämä nainen on elämänsä julkisuuteen tuonut ja samalla esikuvana vaikuttaa monien ihmisten asenteisiin, erityisesti nuorten naisten, jotka kamppailevat samanlaisten tunteiden kanssa. Elävät elämää ilman elämää.
Jotta tämä postaus ei olisi pelkkää paasaamista, kerronpa mistä minulle löytyi elämä. Elämä löytyi elämän antajan luota. Se löytyi silloin kun tajusin, mitä tarkoittaa lause: " Minä olen tie, totuus ja ELÄMÄ". Ymmärsin mitä on armo. Sen jälkeen elämä on tuntunut elämältä no matter what happens...
Tiedätkö. Minä olen ollut uskovainen 30 vuotta, kunnes minun täytyi avata silmäni sille todellisuudelle, että rukouksiani ei ole kuullut kukaan, koskaan. Ainoastaan sen olen saanut, minkä olen voinut itse tehdä, mutta asioissa, joihin en ole voinut itse vaikuttaa, enkä siis itse tehdä rukousvaustauta, ei mikään koskaa muuttunut.
VastaaPoistaOlen näennäisesti ehjän ydinperheen lapsi. Joo-o. Vanhemmat riiteliväät 24 vuotta, ja olivat onnettomia.(Ja minä se vaan rukoilin.) Kun toinen puoliso sitten kuoli, toinen halusi elää omaa elämää - ja katkaisi välit lapsiinsä siis minuun. Olisivat olleet avoimesti onnettomia ja lähteneet eri teille aikaisemmin, heillä olisi ollut mahdollisuus tulla onnellisiksi tahoillaan. Olen sitä mieltä, että lapset vaistoavat ja tietävät, jos vanhempien väleissä on jotain pielessä.
Kuinka monessa uskovaisessa tai ei uskovaisessa perheessä eletään näennäisen onnellista kulissielämää? Tai sitten se onnellisuus on juuri sitä, että on varaa ostaa sitä ja tätä. Ainakin uskovaiset ovat kovasti tavaran perään, onhan se merkki jonkin jumalan siunauksesta....Toisaalta monien kulissit kaatuvat, kun elämässä tulee oikeita vastoinkäymisiä, jotka eivät päätykään hyvin.
Kristikunnan piirissä on niin paljon esimerkiksi lasten seksuaalisen hyväksikäytön peittelyä, jokainen suuntaus on saanut siitä omansa. Eikä vain sitä. On pappeja, joilla on lapsia vähän siellä täällä, eikä vihityt vaimot tiedä mitään, on nuorten tyttöjen perässä juoksevia keski-ikäisiä miehiä, naimisissa tai ei, joka viikko uuden höynäytettävän kanasen kanasen kanssa, abortti on ok uskovaisen maineen pelastamiseksi (90-luvulla). Kirkko vihkii eroneita Jeesuksen opetusten vastaisesti eronneita. Tätä kaikkea olen nähnyt ev. lut kirkon piirissä. Ihan oman uskottavuutensa nimissä kristittyjen kannattaa putsata ensin omat nurkat ennen kuin alkaa osoitella muita sormella tai sitten postailla niistä vahakankaista.
Kiitos kommentistasi Anonyymi. Arvostan sitä kovasti. Arvasin, että tämä aihe saa ihmiset suivaantumaan, mutta siitä huolimatta halusin kerrankin kirjoittaa, mitä minä ajattelen aiheesta ja siihenhäm meillä kaikilla on oikeus, sinulla ja minulla. Toivon sinulle kaikkea hyvää elämääsi!
PoistaTässä keväällä minunkin yksi ystävä totesi juuri näin: tätäkö elämä vaan onkin, eikö sillä ole muuta annettavaa...hänellä on mies, kaksi tervettä lasta, uusi koti...Jäin tosi paljon miettimään näitä sanoja myöskin. Itse juuri sillä viikolla olin ajatellut kuinka iloitsen arjen pienistä asioista, huippuhetki on esim. työpäivän jälkeen istahtaessa sohvalle hetkeksi tai perjantaina töiden jälkeen istahtaessa tietää, että kaksi kiireetöntä päivää edessä. Juu, kyllä vetää hieman surulliseksi tuollaiset ajatukset, komppaan kyllä sinua tässä ja myöskin viimeisessä lauseessasi.
VastaaPoistaKiitos Kaisa kun uskaltaudut ihan julkisesti kommentoimaan :)
PoistaHyvä teksti, Marita! Tulee aivan mieleen Ilonan Rauhalan viime keväinen puhe (naisverkkoillassa) pohtien, miten usein "länsimainen, valkoihoinen, hyvinkoulutettu, hyvin toimeentuleva nainen kokee epämääräista ahdistusta..."Ilona itse oli havahtunut tavatessaan maahanmuuttokeskuksessa kielitaidottoman pakolaisnaisen, joka oli juuri muuttanut 7 lapsensa kanssa pimeään ja kylmään, muukalaisvihamieliseen Suomeen ja saanut hermoromahduksen keskuksessa. Miten usein ja turhasta me valitetaankaan. Valitettavan yleinen tilanne tänä päivänä. Ja vieläpä meidän keskuudessa, joilla kaikki asiat ovat hyvin! Eiliseen keskusteluihin viitaten, "kiitosmieli on avain onneen" - Jumalan suuresta suunnitelmasta kiittäminen olosuhteista riippumatta. Vasta sitten voi uuden versot lähteä kasvamaan. Menikö paatokselliseksi :)?
VastaaPoistaHyvin sopii eiliseen aiheeseen rippijuhlissa. Eikä lainkaan paatoksellista siskoseni ;)
PoistaLaitan tähän jatkoa, sillä monille on syntynyt blogini kautta mielikuva täydellisen auvoisesta avioliitosta ja perhe-elämästä. Eihän se niin ole, mutta sehän ei olekaan se pointti. En minä ole ole onnellinen siitä, että on mies ja lapsia, vaan siitä, että minulla on yhteys elämän antajaan, kaikkivaltiaaseen Jumalaan. Millään muulla ei ole väliä tai sanotaan, että kaikki muu tulee sen jälkeen.
VastaaPoistaJos minulla ei olisi tätä lahjaksi saatua uskoa, voisin valittaa, että mies tekee sitä ja tätä ja voisin jopa harkita eroa. Mutta ei. En tee sitä, koska tiedän, että se ei ole Jumalan tahto. Jumala haluaa, että olen onnellinen ja se onni tulee yksin Jumalalta. Ainoa ohje hyvään parisuhteeseen on: hankkiudu lähemmäksi Jumalaa ja kaivaudu syvälle Hänen Sanaansa ja tee sitä, mikä on oikein ja totta.
Yes :)
VastaaPoistaHei, Kiitos Marita ajatuksia herättelevästä hyvästä blogista, ja kommentit olivat tosi rakentavia....katson asiaa sinkkunaisen näkökulmasta. Omista unelmista on osa jäljillä, toiset junat (kuten unelma omista lapsista) ovat jo menneet, missä oli oma suremisensa...mutta sitä kotisoffalle istumista kun kaikki on hyvin, on saanut kaiken mistä unelmoi, en ole kokenut. Olen siis köyhä ja sairaskin, koko ajan kädestä suuhun elävä humanisti joka viimeksi irtisanottiin, menetin terveyden ja omaisuudenkin yhden vuoden sisällä tulipalossa, ja pätkätyön ansiosidonnaiselta putosin tukien varaan, minua huijattiin jne jne.
VastaaPoistaOlen pystynyt selittämään huonot Fiilikseti kaameilla vastoinkäymisillä, ja ihan tuttujenkin mielestä olen "naispuolinen Job" (Raamatussa se tyyppi jolta kaikki meni).
Voitteko avata tuota, mitä olen itsekin lukenut - 40+ naisen epämääräisestä pahasta olosta VAIKKA kauneimmat unelmat olisikin saavutettu? Millaisia muita syitä olla onneton on kuin menetys?
Kiitos sinulle kun uskaltaltauduit tänne kommentoimaan! Juuri tuota haluaisin enemmän - ihmisten avautumista ja rohkaisun löytymistä toinen toisiltamme :) Senhän takia, meidät on tänne luotu, rakastamaan Jumalaa ja lähimmäisiämme.
PoistaOlen tosi surullinen kaikista vastoinkäymisistäsi. Vaikea ymmärtää mitä se todella on, kun on itse saanut varjeltua noin ikäviltä jutuilta. Tässäkin täytyy vain luottaa, että Jumala on nähnyt sinun kestävän nämä ja jollakin salatulla tavalla kaikki vaikuttaa sinun parhaaksesi JOS jaksat vetäytyä lähemmäksi Jumalaa ja etsiä häneltä lohtua ja voimia. Rukoilen puolestasi, että saisit kokea helpotusta ahdinkoosi, tervehtymistä ja sisäistä rauhaa.
Epämääräinen paha olo meillä 40+ naisilla. Siihenpä minäkin toivoisin lisää avaamista...
Hei! Ihanaa kun olet rohkea Marita, ja uskallat tuoda blogiisi näkantojasi tämmöiseenkin asiaan. Tulen itsekin niin surulliseksi lukiessani tarinoita tämän päivän aikuisten itsekkäistä päätöksistä, joissa lapset aina jäävät kärsijöiksi ja aikuisten elämän uhreiksi.Itsekin avioerolapsena olen saanut kärsiä vielä enemmän aikuisena, kun isän uusi vaimo esti minun isän välisen kontaktin. Kuuden vuoden hiljaiselon jälkeen olen saanut isäni takaisin. Se oli vaikeaa aikaa elämässäni, kun en kyennyt tekemään asialle mitään enkä myöskään työstämään sitä,kun ei ollut ketään kenen kanssa asioita selvitellä. Reilu vuosi sitten aloin kirjoittamaan paperille tuntemuksiani ja pahaa oloani sekä isän kaipuuta. Loppuun kirjoitin, että sydämeni on niin kipeä kaipauksesta, että jätän tämän asian täysin Jumalan käsiin ja luotan siihen, että hän parantaa ja hoitaa. Niin tein ja meni reilu kuukausi niin isä soitti minulle ja kertoi rakastavansa minua ja haluavansa olla minulle isä..Kuinka mahtava voima meidän Herrallamme on, kunhan vain kykenemme luottamaan........terv. lukijasi Anki, joka on saanut isänsä takaisin.
VastaaPoistaOi sinua rohkea Anki! Kirjoituksesi oli pysähdyttävä omakohtainen kokemus. Kiitos kun jaoit täällä! Ja miten ihana oli lukea rukousvastauksesta, jonka lopussa sait. Herralla ON hyvät suunnitelmat meille varattuna, viis virheistämme ja puutteistamme, jos vaan luovutamme Hänen käsiinsä kaiken kuten sinä teit. Ihanaa, että sinulla on taas isä tai sanotaanko kaksi isää :)
PoistaVaikea aihe. Itse olen nyt eroamassa 12 vuoden mahdottoman suhteen jälkeen, meillä on 10-vuotias tytär. Kun lapsi oli vauva, mies oli täysin alkoholisti, olen aina hoitanut kaiken yksin. Hän ei koskaan ole ollut tukenani millään lailla, vaikka onkin varakkaana mahdollistanut sen että olen voinut olla kotiäitinä tytön syntymän jälkeen tähän päivään asti. Ajattelin tyytyväni tähän elämään loppuiäksi, haluamatta enää koskaan mitään itselleni, olihan minulla lapseni ja ajattelin että äitiys riittää minulle yksinomaan. Mutta sitten rakastuin..Kunnolliseen mieheen, jota voin katsoa ylöspäin. Meistä ei todennäköisesti kuitenkaan koskaan tule paria, ei, vaikka olen sitä vuoden verran kaikesta sydämestäni rukoillut. Tähän en kuitenkaan voi enää jäädä tai tukehdun kuoliaaksi. Olen hyvin vaikeassa tilanteessa vielä ilman töitä ja toimeentuloa ja silti lähdemme. Valitsen elämän, olin sitten kuinka köyhä tahansa. Ja tiedän ettei Hän hylkää minua siitä hyvästä että valitsen näin.
VastaaPoistaHei sinä siellä vaikeassa tilanteessa. Olen iloinen, että todellakin valitset elämän! Siunattua tulevaisuutta sinulle ja tyttärellesi! Muistetaan teitä <3
Poista