Kartanoelämää Virossa

Minulla on loistava ehdotus teille, jotka haluatte muutamaksi päiväksi pois Suomesta risteilylaivalla jonnekin muualle kuin perinteisiin Tallinnaan tai Tukholmaan.

Teimme suvun kanssa juhlamatkan Viroon Kau Manor- kartanoon, joka sijaitsee 50 km Tallinnasta itään. Isäni täytti 85 v. ja olimme jo aiemmin sopineet, että syntymäpäiviä juhlitaan poissa kotiympyröistä. Löysimme tämän mielenkiintoisen Boutique-hotellin netistä. Kartano sijaitsee keskellä "ei-mitään", mutta tarjoaa niin huikeat puitteet, ettemme lopulta kaivanneet sieltä minnekään muualle. Meitä oli 20 hengen seurue ja jokaisella kului aika hyvin. Jo pelkästään kartanon katselemisessa riitti sulateltavaa.

Voitteko kuvitella, kartanorakennus on ollut olemassa jo 1200-luvulla. Paksut seinät viittaavat siihen että rakennusta on käytetty suojapaikkana. Kartanon nykyiset omistajat Eerik-Niiles Kross ja Mary Jordan, amerikkalainen elokuvatuottaja ja taiteilija, ovat paikan nykyiset omistajat ja he ovat saattaneet kartanotilan nykyiseen kuosiinsa. Luulen, että erityisesti taiteellisella rouvalla on  ollut sormensa pelissä valitessaan fantastista värimaailmaa, joka jatkuu tilasta toiseen. 

Sisustusta on inspiroinut Viron kuuluisan tutkimusmatkailijan Otto von Kotzebuen (1787-1846) elämä ja maailmanympärysmatkat. Hän asui aikoinaan suuren osan elämästään kartanossa, jossa on nyt näkyvissä paljon häneltä jälkeenjäänyttä esineistöä ja taidetta.




'

Sivurakennuksen terassi

Alakerran aulassa

Yläkerran aulassa

Kartanoon kuuluu paitsi hulppea päärakennus isoine ruokasaleineen, terasseineen ja nurmikenttineen, myös sivurakennus, josta löytyy kylpylä- ja saunaosasto. Päärakennuksessa on 20 erilaista huonetta, Sviittejä, Deluxe tai Superior-tasoisia, jotka oli nimettu Otto von Kotzebuen tutkimusmatkojen mukaan. Ne saattoivat olla ihan mitä tahansa - "wow-effekti" oli taattu jokaisen oven avatessa!

Tässä alla olevassa kuvassa on minun ja mieheni huone AUGUST.

Sitten siirrytään suvun muiden jäsenten huoneisiin...

Mitäkö teimme kartanossa? 

No tietenkin vietimme kartanoelämää!

Oleskelimme, seurustelimme, söimme (useasti ja liikaa!), saunoimme ja kylvimme uima-altaassa, pyöräilimme, tytöt halusivat ratsastaa, pelasimme petanqueta ja lautapelejä, kuuntelimme George Otsia

 ja tietenkin vietimme rakkaan, ikinuorekkaan isämme, papan, apen ja aviopuolison syntymäpäiviä!

Juhlasali

Matkan kauniita hetkiä

Matkallamme saimme kokea kauneutta, joista voisi mainita itse Inegölin kaupungin vehreän keskustan suihkulähteineen ja hiljaisine basaareineen. Tämä oli yllätys, sillä olin kuvitellut meidän matkustavan alkeelliseen kyläpahaseen. Tosin täytyy mainita, että Mahan perhe asui laitakaupungilla aika alkeellisissa olosuhteissa, mutta sehän on ymmärrettävää, sillä he ovat paperittomia, jotka ovat sodan ajamina joutuneet pakenemaan Syyriasta Turkkiin ollessaan pieniä lapsia.

Jopa hotellimme viereinen supermarketti oli moderni, siisti ja valikoimaltaan loistava. 

Poikkesimme kahvilla ja teellä kauniissa terassikahvilassa.

Eräänä iltana miehen kanssa illallistimme ja istuskelimme ravintolassa. Täällä ei näkynyt muuten ainoatakaan humalaista, sillä alkoholia ei myyty missään. Sekin plussaa!  Sen sijaan cayta (tsaikkaa) eli teetä juotiin joka paikassa ja joka hetki. 

Naiset ovat naisia joka kulttuurissa. Ostimme samanlaiset kauniit kengät koko naisporukalle: Mahalle, tyttärelle, miniälle ja minulle! Nuoret naiset kävivät myös kampaajalla. Maha oli säästänyt hieman rahaa, jotta hän pystyi kustantamaan näitä hankintoja ja lisäksi hän osti heille kaikkea tarpeellista lähtien saippuasta ja ruokatarpeista.

Turkissa oli miltei kaikilla naisilla huivi. Oli vaikea löytää lierihattua, jonka koin välttämättömäksi auringon paahteessa. Tämä ainokainen on mallinuken päästä napattu - toki myös maksettu :)

Hotel City Inegöl yllätti!

Hotelli City Inegöl oli täysi yllätys!

Olimme varautuneet paljon vaatimattomampaan majoitukseen, sillä Inegöl ei todellakaan ole turistikaupunki. Liekö olimme ainoat turistit koko kaupungissa, hotellissa ainakin ekat suomalaiset!

Voitte vain kuvitella, miltä tuntui astua hotellihuoneeseen, jossa odotti ihana hedelmälautanen ja muhkea, leveä vuode. Nyt kello oli jo reippaasti yli puolen yön ja Maha oli jäänyt poikansa luokse.  Olimme olleet reissussa n. 16 tuntia.

Aamun valjetessa ensin kyllä vähän aikaa ihmetteli missä oikein heräsi. Ulkona oli ihana auringonpaiste ja lämpötila varmaan +30 C:ssa, mutta hotellihuoneessa raikas viileä  ilma tehokkaan ilmastoinnin vuoksi.

Aamiaisravintola terasseineen löytyi miltei seinämme takaa samasta neljännestä kerroksessa. Se oli IHANA! Kaikki oli niin kummallista, olimme miltei ainoat asiakkaat koko hotellissa ja aamiaisellakaan ei koskaan ollut kuin muutama ruokailija meidän lisäksi. Miten ihanaa nauttia loistava aamiainen kaikessa rauhassa ilman ryysistä, joka oli viime kertaisella Turkin reissulla 5 v. sitten. 

Koin kaiken tämän hyvän suurena siunauksena Herralta. Matkamme oli yllättäen kääntynyt luksuksen puolelle. Varsinkin kun hotellissa oli kylpyläosasto hierontapalveluineen, jota kokeilimme 18 €/30 min hintaan. Hintatasoltaan yksi viikko hotellissa vastasi kahta hotelliyötä Suomen keskivertohotellissa!

 Ihastuin totaalisesti hotellin aulan ja respan väritykseen ja laadukkaisiin huonekaluihin. Selvisikin, että Inegöl on keskittynyt huonekaluteollisuuteen Turkissa.

Eräänä aamuna Maha ja hänen  poikansa tulivat meille kylään hotelliin. Kuva ravintolan terassilta.

Kuiskasin jo tässä vaiheessa mieheni korvaan: Ei pöllömpi, tästä voisi tulla meidän vakkari lomakohde :)

Matka Inegöliin

Reilu viikko sitten soitimme jännittyneinä Mahan ovikelloa aamuvarhaisella ja otimme hänet ja hänen kaksi täyteen pakattua laukkua autoomme. Kahdeksan päivää myöhemmin olimme jälleen hänen kotiovellaan yhtä laukkua vähemmän, mutta täynnä uusia kokemuksia ja kiitollisuutta, pää pyörällä kaikesta siitä mitä olimme saaneet kokea ja nähdä.

Matka Turkin Inegöliin onnistui loistavasti lukuisista varoituksista ja omistakin peloista huolimatta. 

Lento Turkish Airlinesillä Helsingistä Istanbuliin lähti tunnin myöhässä. Vaivoin ennätimme Istanbulissa ensin metrolla ja sitten 18 pysäkinväliä rautiovaunulla satamaan, josta Bona-katamariini lähti kohti Mudanyan satamakaupunkia, joka sijaitsee Aasian puolella. Mieheni on loistava karttojen tutkija ja ilman häntä emme olisi Inegöliin löytäneet, ainakaan niin jouhevasti kuin nyt. Tosin hänellä oli aika tiukka komento mulle ja Mahalle: "Mene, mene, mene!" kuului useasti viittoilun kera kun pyörimme paikoillamme tietämättä mihin suuntaan suunnistaa ruuhkan keskellä! Mutta lopulta olimme onnellisesti laivassa ja tiesimme että meitä ollaan vastassa ja loppumatka tulee olemaan rauhallisempi.

Auringonlaskiessa länteen Marmarismeressä näimme delfiinien hyppelevän ja jopa yhden lahtivalaan.

Mudanyan satamakaupungin valot alkoivat häämöttää. Kuvassa heijastuvat aluksen ikkunasta istuimet.

Laivamatka kesti n. 1h 45 min. Ilta oli muuttunut pimeäksi lämpimäksi yöksi. Lähdimme kulkemaan laivasta mies etunenässä. Hän näki Mahan vanhimman pojan ensin. Pitkä komea nuorukainen, samannäköinen kuin kuvissa, odotti siellä äitiään ja meitä tuntemattomia suomalaisia. Voi sitä jälleennäkemisen riemua! Hän oli järjestänyt taksin, jolla alkoi yli tunnin ajomatka kohti Inegölia. Kyllä äidillä ja pojalla riitti puhuttavaa. Veimme tavaramme nopeasti hotelliin ja jatkoimme matkaa samalla taksilla pojan kotiin, jossa jo kadulla oli tytär perheineen vastassa. Tässä vaiheessa itkettiin jo ihan kunnolla. Nuorimmat pojat tulivat kohta ja nyt olivat kaikki koossa


MISSION COMPLETED!


Sitä hetkeä en unohda koskaan. Sitä riemun ja ilon määrää! Kaikki vaiva oli tämän arvoista ja mitään palkitsevampaa en ole saanut aiemmin kokea tai tuntea. Nyt tiedän että elämäni ei ole ollut turha, kun Maha sai sulkea syliinsä rakkaat lapsensa ja pienet lapsenlapsensa.

Eikä ilta siihen päättynyt. Seuraavaksi siirryimme syömään syyrialaiseen tapaan persialaiselle matolle. Siihen vain levitettiin kerniliina  lattialle ja istuuduttiin ympärille herkkujen äärelle.

 Kuvissa kaikki Mahan neljä lasta ja neljä lastenlasta, jotka kaikki tyttöjä.

Onnellisina ja kiitollisina, mutta hieman väsyneinä meidät saateltiin turvallisesti Hotel City Inegöliin, joka ylitti kaikki odotuksemme ja sai minut melkein itkemään (taas), sillä olin varautunut johonkin ihan muuhun...


Siitä lisää seuraavalla kerralla.

Valmiina matkalle Turkkiin!

Huomenna se tapahtuu!

Matka kohti pientä Inegölin kylää Turkissa alkaa.

Lennämme Helsingistä klo 13:25 Istanbuliin, josta metrolla, raitiovaunulla, laivalla ja taksilla pääsemme perille keskiyön aikaan.

Kuvittelen mielessäni, miltä minusta tuntuisi, jos en olisi nähnyt tytärtäni ja poikaani 8 vuoteen...ei sitä pysty kuvailemaan. Mahdammeko saada unta ensi yönä?

Minusta on hienoa, että mies lähtee mukaan tälle reissulle. Paitsi että se tuo turvallisuutta, myös tulee olemaan yhteinen kokemus loppuelämäksi. Mies kirjoittikin päivityksen Facebookiin, jossa aiemmat tapahtumat tulevat ilmi hänen kantiltaan:

"Myöhään syksyllä puhelin pirisi taskuni pohjalla ja kun kaivoin sen esille, niin huomasin nestekidenäytöllä rakkaan vaimoni nimen. Vastasin puheluun ja kuulin sieltä rauhallisella äänellä mainittavan ainoastaan neljä sanaa: ”Nyt on tapahtunut ihme”. Kysyin, että mikä ihme? ”Mahan lapset ovat löytyneet”. Tämän viimeisen neljän sanan jälkeisestä hetkestä minulla ei ole mitään muistikuvaa siitä, miten puhelu jatkui tai loppui. Muistan vain, että tuijotin keittiönikkunasta ulos kaukaisuuteen ja prosessoin kuulemaani mielessäni. Olen tuntenut Mahan kaksi vuotta ja elänyt siinä uskossa, että Mahan lapset saivat surmansa jo seitsemän vuotta sitten, kun Syyrian Damaskosta pommitettiin rajusti. Seitsemän vuotta sitten Maha oli palaamassa töistä kotiin, kun hän näki hävittäjien tummat varjot kaupungin yllä ja koneiden siipien alta irtoavat pommit, jotka osuivat edessä häämöttävään kotikortteliin, joka tuhoutui täysin tynnyripommien toimesta. Kotinsa ja perheensä menettänyt leski kuljetettiin Syyriasta sodanjaloista Libanoniin pakolaisleirille, jossa hän sai kiintiöpakolaisen statuksen ja siirron Suomeen. Nyt on selvinnyt, että Mahan lapset olivatkin olleet pommitusten aikana kodin ulkopuolella ja sitä kautta säästyneet lähes varmalta tuholta. Lapset (kolme poikaa ja tyttö) olivat lähteneet pommitusten jaloista kulkemaan jonkin ryhmän matkassa kohti pohjoista ja nyt on saatu tieto, että he ovat asettuneet pieneen Inegölin kaupunkiin, joka sijaitsee Turkissa. Huomenna meillä alkaa mielenkiintoinen matka Inegöliin, jossa lapset pääsevät tapaamaan äitiänsä pitkästä aikaa".

En tiedä pystynkö matkalla blogia päivittämään, mutta ainakin matkan jälkeen saatte kuulla miten kaikki sujui. Sen tiedän, että Mahan vanhin poika on meitä yöllä vastassa Bursan satamassa, josta taksilla menemme hotelliin / pojan kotiin. Sinne kuulemma saapuu paljon ihmisiä. Ja ruokaa ja juomaa on varattu runsaasti. Mahan lapset ovat tehneet suunnitelmia joka päivälle mm. kalastusta ja jalkapalloa miehelle ja shoppailua ja kaupungilla kävelyä meille naisille. Tarkoitus on tutustua myös isoon moskeijaan ja kirkkoon. Ja tietysti hoitaa lapsenlapsia, joita on neljä pientä tyttöä.

Voi, miten tuo viikko tulee olemaan lyhyt aika ja sitten on haikeiden hyvästien aika, mutta sitä ei kannata  murehtia etukäteen...

Iyi yolculuklar!