Äidit ja pojat

Tänään hymyilytti kun olimme ostamassa yo-juhlatarpeita pojan kanssa. Nimittäin moni muukin äiti-poikapari oli liikenteessä. Ensin kulki äiti reippaana ja tomerana ja perässä raahusti se nuori juhlakalu. Ei taida poikien mielestä parhautta olla äidin kanssa shoppailu. Ilmeestä päätellen moni olisi ollut mielummin missä tahansa muualla :)

Meille kävi kuitenkin hyvin, sillä menimme Haloselle ja saimme osaavan myyjän, joka löysi juuri sopivat varusteet: tumman puvun, valkoisen paidan, rusetin (joo tällä kertaa rusetti oli se juttu), nenäliinan, yo-lakin ja pukukengät. Oli sen verran haastetta löytää tuollainen combo, että ammattilaisen apu oli todellakin tarpeen. Löysimme vielä bonuksena kivat kutsukortit. Tällä kertaa ajattelin päästä helpommalla kuin neljä vuotta sitten, jolloin väkersimme kutsukortteja pari päivää. Juhlat olivatkin tuolloin puolta suuremmat, sillä isä ja tytär molemmat saivat lakkinsa. Vieraitakin tuli tuplasti enemmän mitä tällä kertaa kutsumme. Tosin olen ymmärtänyt, että onnittelemaan saa tulla kuka tahansa?

Tästä tulikin mieleeni miten rakkaita nuo nuoret miehet ovat meille äideille, jotka huolehdimme ja höösäämme sen verran kovasti, että he miltei ahdistuvat. Sen jälkeen kun pojalla diagnosoitiin ykköstyypin diabetes, olen ollut välillä miltei huolesta sairas, varsinkin jos poika ei ole heti vastannut puhelimeen. Mielikuvissani näen hänet tuupertuneena jonnekin verensokereiden mentyä liian alas. 

Alla oleva kehoitus on niin tosi.

No, onneksi minä olen päässyt helpolla ja poika kyllä osaa huolehtia itsestään! Hän on fiksu ja reipas nuorimies, joka aloitti juuri kesätyöt vuorotyössä jäätelötehtaalla. No, siitäkös minä jälleen saan "hepuleita" - vuorotyö, jäätelöitä (!), miten jaksaa, miten käy ruokailun, unien, lääkityksen jne. Tällaista tämä äidin elämä on....huoh... 

Nyt kuitenkin päätän löysätä ja alkaa iloita tulevien juhlien järjestelyistä. Poika on lakkinsa ja juhlansa ansainnut!