Kuulin juuri, että Valloittava salaisuus - kirja on loppuunmyyty!
Toivotaan, että siitä tulee pian uusi painos.
Naisten Levi-reissulla kävimme kirjasta läpi lukua 7, joka oli kuin tehty siihen tilanteeseen. Tilanteeseen, jossa saimme kokea Jumalan yliluonnollista rakkautta.
Lukekaapa tämä rakkaat siskot:
"Iankaikkisella rakkaudella minä olen rakastanut sinua" Jer 31:3
Nyt täytyy verrytellä sormia, sillä tulee pi-itkä, mutta sitäkin ihanampi stoori:
(kirjailija kirjoittaa s. 123):
"Minulla oli ollut pitkä ja kiireinen päivä. Illalla jätin pojat Johnin hoitoon ja pakenin kipeästi tarvitsemaani yksinäisyyteen. Coloradossa oli kaunis syysilta. Kävelin polkua pitkin läheiseen puistoon. Ilma oli kirpeä ja selkeä, tähdet tuikkivat ja kimalsivat. Hengitin sisääni kauneutta ja jätin päivän murheet taakseni. Illassa puhalsi viileä tuulenpuustka, yksi niistä ensimmäisistä, jotka kertovat talven tulosta. Siinä kävellessäni olin häikäistynyt kaiken näkemäni kauneudesta ja aloin kiittää Jumalaa hänen tekemästään hienosta työstä.
"Herra, täällä on niin kaunista! Tähdet ovat aivan ihmeellisiä!"
Hyvä, että pidät tästä, Kalleimpani.
Pysähdyin kuin seinään. Punastuin. Oliko koko maailmankaikkeuden Jumala kutsunut minua "Kalleimmaksi"? Oliko se soveliasta? Hellittely lämmitti minua ihan sieluni pohjia myöten, mutta samalla mietin, olinko keksinyt sen itse. Sitä paitsi oliko täysin jumalatonta uskoa, että Jumala käyttäisi sellaista hellittelynimeä? Minusta? Minähän olin se äiti, joka oli samaisena päivänä menettänyt malttinsa lastensa kanssa ja puhunut ilkeään äänensävyyn, joka loukkasi heitä ja satutti minua itseänikin. Minähän elin ihan epätäydellisesti, tuottaen pettymyksiä ystävilleni ja laiminlyöden perhettäni.
Minäkö? Kallein?
Myöhemmin samana iltana aloin lukea raamattua ennen unen tuloa ja selasin sivuja Laulujen Laulun kohdalta (Korkeasta Veisusta, raamatun vanha painos). Katseeni osui sanoihin "Miten kaunis oletkaan, kalleimpani!" (1:15). Miten kilttiä se olikaan Jumalalta, koska silloin minä tiesin. Se oli ollut hän. Sinä iltana Jumalan ihmeellinen rakkaus MINUA kohtaan läpäisi sydämeni uudella ja syvällisellä tavalla. Hän oli puhunut minulle. Minun hurja Jumalani, joka tietää kaikki ajatukseni ja aikomukseni, joka näkee kaikki epäonnistumiseni ja syntini, rakastaa minua. Ei uskonnollisella tavalla, ei niin kuin yleensä tulkitsemme sanat: "Jumala rakastaa meitä." Sehän kuullostaa yleensä siltä, että "koska hänen täytyy tehdä niin", tai siltä, että se tarkoittaa: "Hän sietää sinua." Ei. Hän rakastaa minua niin kuin Rakastaja. Vau."
Huikeaa tekstiä, niin huikeaa, että jatkan tuonempana, riittäköön tämä tällä kertaa.
Tämä kirjaosio jatkuu vielä ja sitten kerron mitä meille naisille tapahtui Levillä...
Nyt täytyy verrytellä sormia, sillä tulee pi-itkä, mutta sitäkin ihanampi stoori:
(kirjailija kirjoittaa s. 123):
"Minulla oli ollut pitkä ja kiireinen päivä. Illalla jätin pojat Johnin hoitoon ja pakenin kipeästi tarvitsemaani yksinäisyyteen. Coloradossa oli kaunis syysilta. Kävelin polkua pitkin läheiseen puistoon. Ilma oli kirpeä ja selkeä, tähdet tuikkivat ja kimalsivat. Hengitin sisääni kauneutta ja jätin päivän murheet taakseni. Illassa puhalsi viileä tuulenpuustka, yksi niistä ensimmäisistä, jotka kertovat talven tulosta. Siinä kävellessäni olin häikäistynyt kaiken näkemäni kauneudesta ja aloin kiittää Jumalaa hänen tekemästään hienosta työstä.
"Herra, täällä on niin kaunista! Tähdet ovat aivan ihmeellisiä!"
Hyvä, että pidät tästä, Kalleimpani.
Pysähdyin kuin seinään. Punastuin. Oliko koko maailmankaikkeuden Jumala kutsunut minua "Kalleimmaksi"? Oliko se soveliasta? Hellittely lämmitti minua ihan sieluni pohjia myöten, mutta samalla mietin, olinko keksinyt sen itse. Sitä paitsi oliko täysin jumalatonta uskoa, että Jumala käyttäisi sellaista hellittelynimeä? Minusta? Minähän olin se äiti, joka oli samaisena päivänä menettänyt malttinsa lastensa kanssa ja puhunut ilkeään äänensävyyn, joka loukkasi heitä ja satutti minua itseänikin. Minähän elin ihan epätäydellisesti, tuottaen pettymyksiä ystävilleni ja laiminlyöden perhettäni.
Minäkö? Kallein?
Myöhemmin samana iltana aloin lukea raamattua ennen unen tuloa ja selasin sivuja Laulujen Laulun kohdalta (Korkeasta Veisusta, raamatun vanha painos). Katseeni osui sanoihin "Miten kaunis oletkaan, kalleimpani!" (1:15). Miten kilttiä se olikaan Jumalalta, koska silloin minä tiesin. Se oli ollut hän. Sinä iltana Jumalan ihmeellinen rakkaus MINUA kohtaan läpäisi sydämeni uudella ja syvällisellä tavalla. Hän oli puhunut minulle. Minun hurja Jumalani, joka tietää kaikki ajatukseni ja aikomukseni, joka näkee kaikki epäonnistumiseni ja syntini, rakastaa minua. Ei uskonnollisella tavalla, ei niin kuin yleensä tulkitsemme sanat: "Jumala rakastaa meitä." Sehän kuullostaa yleensä siltä, että "koska hänen täytyy tehdä niin", tai siltä, että se tarkoittaa: "Hän sietää sinua." Ei. Hän rakastaa minua niin kuin Rakastaja. Vau."
Huikeaa tekstiä, niin huikeaa, että jatkan tuonempana, riittäköön tämä tällä kertaa.
Tämä kirjaosio jatkuu vielä ja sitten kerron mitä meille naisille tapahtui Levillä...
