Matka Inegöliin

Reilu viikko sitten soitimme jännittyneinä Mahan ovikelloa aamuvarhaisella ja otimme hänet ja hänen kaksi täyteen pakattua laukkua autoomme. Kahdeksan päivää myöhemmin olimme jälleen hänen kotiovellaan yhtä laukkua vähemmän, mutta täynnä uusia kokemuksia ja kiitollisuutta, pää pyörällä kaikesta siitä mitä olimme saaneet kokea ja nähdä.

Matka Turkin Inegöliin onnistui loistavasti lukuisista varoituksista ja omistakin peloista huolimatta. 

Lento Turkish Airlinesillä Helsingistä Istanbuliin lähti tunnin myöhässä. Vaivoin ennätimme Istanbulissa ensin metrolla ja sitten 18 pysäkinväliä rautiovaunulla satamaan, josta Bona-katamariini lähti kohti Mudanyan satamakaupunkia, joka sijaitsee Aasian puolella. Mieheni on loistava karttojen tutkija ja ilman häntä emme olisi Inegöliin löytäneet, ainakaan niin jouhevasti kuin nyt. Tosin hänellä oli aika tiukka komento mulle ja Mahalle: "Mene, mene, mene!" kuului useasti viittoilun kera kun pyörimme paikoillamme tietämättä mihin suuntaan suunnistaa ruuhkan keskellä! Mutta lopulta olimme onnellisesti laivassa ja tiesimme että meitä ollaan vastassa ja loppumatka tulee olemaan rauhallisempi.

Auringonlaskiessa länteen Marmarismeressä näimme delfiinien hyppelevän ja jopa yhden lahtivalaan.

Mudanyan satamakaupungin valot alkoivat häämöttää. Kuvassa heijastuvat aluksen ikkunasta istuimet.

Laivamatka kesti n. 1h 45 min. Ilta oli muuttunut pimeäksi lämpimäksi yöksi. Lähdimme kulkemaan laivasta mies etunenässä. Hän näki Mahan vanhimman pojan ensin. Pitkä komea nuorukainen, samannäköinen kuin kuvissa, odotti siellä äitiään ja meitä tuntemattomia suomalaisia. Voi sitä jälleennäkemisen riemua! Hän oli järjestänyt taksin, jolla alkoi yli tunnin ajomatka kohti Inegölia. Kyllä äidillä ja pojalla riitti puhuttavaa. Veimme tavaramme nopeasti hotelliin ja jatkoimme matkaa samalla taksilla pojan kotiin, jossa jo kadulla oli tytär perheineen vastassa. Tässä vaiheessa itkettiin jo ihan kunnolla. Nuorimmat pojat tulivat kohta ja nyt olivat kaikki koossa


MISSION COMPLETED!


Sitä hetkeä en unohda koskaan. Sitä riemun ja ilon määrää! Kaikki vaiva oli tämän arvoista ja mitään palkitsevampaa en ole saanut aiemmin kokea tai tuntea. Nyt tiedän että elämäni ei ole ollut turha, kun Maha sai sulkea syliinsä rakkaat lapsensa ja pienet lapsenlapsensa.

Eikä ilta siihen päättynyt. Seuraavaksi siirryimme syömään syyrialaiseen tapaan persialaiselle matolle. Siihen vain levitettiin kerniliina  lattialle ja istuuduttiin ympärille herkkujen äärelle.

 Kuvissa kaikki Mahan neljä lasta ja neljä lastenlasta, jotka kaikki tyttöjä.

Onnellisina ja kiitollisina, mutta hieman väsyneinä meidät saateltiin turvallisesti Hotel City Inegöliin, joka ylitti kaikki odotuksemme ja sai minut melkein itkemään (taas), sillä olin varautunut johonkin ihan muuhun...


Siitä lisää seuraavalla kerralla.