Kysymys jonka tätä nykyä kuulen usein: "Miltä nyt tuntuu, kun et ole enää työelämässä?"
Hmmm, miltäkö tuntuu? Tuntuu että päivät vilistävät ohitse ja edelleen olen välillä juossut kilpaa kellon kanssa, jotta saan suoritettua tehtävät, jotka olen asettanut kulloisellekin päivälle.
Mutta tämä on ihan itse aiheutettu vapaavalintainen positiivinen "ongelma".
Täytyy myöntää, että parasta tässä uudessa vaiheessa ovat aamut, jolloin ei ole kiire töihin. Kuulen kun miehen herätyskello pirahtaa ja hän hipsii ylös vuoteesta ja minä saan jäädä sängyn lämpöön ja nousta sitten kun huvittaa. Saan rauhassa juoda aamukahvia, lukea päivän lehteä, kuunnella radiota, katsella lintuja ikkunasta ja pikkuhiljaa virittäytyä päivän askareisiin.
Huomenna alkaa syyskuu ja se tuokin tullessaan aivan uutta, jotakin minkä koen haasteeksi ja itsensä likoonlaittamiseksi: Lähden Levin Igluille. Olenhan ollut siellä jo aiemminkin yhden talven, mutta nyt tulee olemaan hieman erilaista. Tällä kertaa olen lupautunut tekemään kaikkea missä on tarvetta.
Sain eilen hieman harjoitusta ystäväni syntymäpäiväjuhlissa, joissa toimin keittiön puolella. Halusin antaa ystävälleni syntymäpäivälahjaksi avun keittiössä, vaikka olin saanut kutsun vieraaksi. Mielestäni ystävät ovat sitä varten, että he auttavat hädässä. Tässä tapauksessa henkilö, jonka piti tulla auttamaan ei päässytkään viime hetkellä.
