Kun olohuone tyhjeni

lauantai 1. joulukuuta 2018


Hups heijaa - taas meni yksi kuukausi!

Tuntuu että aiheet ovat loppuneet, tai eiväthän ne ole, koska elämäkään ei ole loppunut :/  Joskaan ei jaksa enää kirjoittaa ihan "tavallisista" asioista, vaan toivoo, että postaukseni antaisivat jotakin inspiraatiota, toivoa, iloa tai mitä tahansa merkityksellistä.

No eilisestä voin kertoa sen verran, että teimme jotakin epätavallista ja kannoimme olohuoneen sohvan ja kalusteet ulos terassille! Syynä se, että meille oli tulossa suuri joukko ystäviä syömään emmekä olisi millään mahtuneet pöydän ääreen, MUTTA ennen kaikkea halusimme viettää 

syyrialaisen illan

ja  syödä syyrialaiseen tapaan, sillä Maha- ystäväni on mainio kokki. 

Ajatuksena myös oli tällä tavoin tukea Mahaa pääsemään eteenpäin elämässä lastensa ja perheenyhdistämisen kanssa. Samalla halusimme näyttää kuvia ja kertoa viime kesän Turkin reissun, kun matkustimme tapaamaan Mahan kuolleeksi luultuja lapsia.




















Kun Syyriassa syödään, niin silloin syödään pitkään ja kunnolla. Tuossa kulttuurissa elämä on rakentunut ruuan ympärille. Päivän kohokohta on kun kokoonnutaan illalla ruuan ääreen. Paikalla on perhettä, sukua, ystäviä, naapureita, kuka nyt sattuu pistäytymään sopivasti paikalle. Kaikki ovat tervetulleita ja erityisesti vieraat.  Naiset valmistavat ruuan, se on heidän päätehtävänsä ja siinä he ovatkin kehittyneet taitavaksi. Miehet ovat töissä. Kirjaimellisesti naisen paikka on hellan ääressä.

Syyrialaisessa kultturissa ei ole ruokapöytää vaan istutaan kodikkaasti lattialla ringissä. Ruokaa on katettu niin paljon, ettei kenenkään tarvitse kurkotella. Sitä otetaan omalla lusikalla ja laitetaan samalla vähän kaverillekin.

Tällaista  rentoa fiilistä hain meidänkin iltaan ja uskon että onnistuimme aika hyvin. Ainakin vieraat lähtivät tyytyväisinä vatsat täynnä ja pakkasimme heille viikonloppuevästä vielä mukaankin ja edelleen on meidän jääkaappi täynnä ruokaa. Sitä oli tehty kuin isolle miespataljoonalle!

Joku heittikin toiveen, että tämä voisi toistua kerran kuussa :)






Pyhäinpäivän iltana

lauantai 3. marraskuuta 2018
























Pyhäinpäivänä muistellaan poisnukkuneita läheisiä.
Olen siinä mielessä onnekas, että en ole menettänyt vielä ketään läheisistäni. Mutta tiedän että sekin päivä koittaa. Tai sitten itse saatan kuolla huomenna, ensi viikolla tai kymmenien vuosien päästä. Emme tiedä päiviemme lukua. Onneksi. Minulle riittää, että elän tämän pienen elämäni täysillä, jokaisesta päivästä kiitollisena ja olemalla valmis lähtemään sitten kun se hetki koittaa. 

Viime viikonloppuna olin naisporukan kanssa Levillä pohtimassa aihetta: Mitä on merkityksellinen elämä? Sieltä jäi mieleeni jonkun kertomus, kun eräältä henkilöltä oli kysytty mitä hän toivoisi eniten kuolinvuoteellaan. Hän oli viisaasti vastannut, että ei toivo, että olisi elänyt onnellisen elämän, vaan että voisi todeta, että oli tehnyt oikeita ratkaisuja. Sitä minäkin toivon. Että osaan tehdä joka päivä oikeita valintoja, oli ne sitten pieniä tai suuria. 

Palatakseni vielä aiheeseen pyhäinpäivä, minua inspiroi Marian  at Maria ´s blogikirjoitus, jossa häntä lohdutti jälleennäkemisen toivo kuolleiden läheistensä kanssa. Tässä asiassa komppaan täysillä häntä. Vaikka kukaan meistä ei ole vielä kuollut eikä nähnyt Jumalaa, monelle meistä on tullut todelliseksi Jumalan olemassaolo, kun olemme antaneet hänelle mahdollisuuden osoittaa olemassaolonsa. 

Kuolema ei ole piste, vaan pilkku...


P.s Kuvat on otettu Leviltä viime viikonloppuna kun luonto oli pukeutunut valkoiseen lumihuntuun.










Terassikahvilla lokakuussa

sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Eilen illalla päätimme lähteä Porvooseen.
Olimme saaneet tyttären ja hänen ystävänsä kotiin.
Porvoo tuntui sopivalta paikalta mennä syömään ja sitä ennen vanhaan kaupunkiin kävelylle. 
Poikkesimme Paahtimolle kahville. 
Tuntui uskomattomalta, että tarkeni hyvin olla terassilla nauttimassa capuccinot ja kaakaot.
On tämä syksy ollut erikoisen kaunis (ja lämmin).











































Syömässä kävimme Zum Beispielissä joka oli yllättävän täynnä porukkaa.

Mahtavaa että puolen tunnin päässä meiltä on näin ihastuttava pikkukaupunki, jota kelpaa esitellä (ulkomaalaisille) vieraille.








Syysmietteitä

tiistai 18. syyskuuta 2018

Hellou ihaNaiset! Te, jotka jaksatte vielä seurata tätä laiskanpuoleista bloggaria. Vai voinko enää edes kutsua itseäni bloggariksi? Sen verran harvaksi ovat postailut käyneet...

Kesä oli niin intensiivinen ja tapahtumarikas, että sen sulatteluun meni tovi. Tuntui, etteivät sanat riittäneet kertomaan kokemuksiani ja tuntemuksiani. Liekö edes halusin. Joskus on ihanaa olla vain hiljaa ja sulatella itsekseen kaikkea sitä mistä mieli on kiitollinen. 














 


Olen kiitollinen että suuri unelma toteutui, Mahan matka Turkkiin tapaamaan lapsiaan. Se on ollut yksi elämäni kohokohtia. Nyt vaan kuuluu surullisia ja huolestuttavia uutisia. Mahan tytär Diana on joutunut lähtemään takaisin Syyriaan Turkista miehensä mukana. Heillä on kolme pientä tytärtä. Mahan huoli on suuri. He ovat nyt Pohjois-Syyriassa ja voi vain toivoa ja rukoilla, että he ovat suojassa.

Olemme kahden miehen kanssa. Polttelen kynttilöitä ja nautin hiljaisuudesta. Pojalla menee hyvin uudessa opiskelukaupungissa ja tytär lennähti Englantiin erään engelsmannin luokse. Hmmm, riittää tässä elämässä näitä käänteitä.

Nyt siis kesä on auttamattomasti ohitse, vaikka lämpömittari itsepintaisesti yrittää kavuta 20 asteen tietämiin. Mutta ohi se on ja  on aika suunnata katse eteenpäin.





Uuden edessä

tiistai 4. syyskuuta 2018

Nytkö se jo tapahtui?

Nuorimmaisemmekin lähti kotoa. Hän sai opiskelupaikan Jyväskylän Yliopistosta ja muutti Jyväskylään viime viikonloppuna suoraan koulun penkiltä ilman välivuotta tai armeijaa. Kesän ajan valmistauduin itse henkisesti tyhjenevään kotiin ja valmensin poikaa itsellisen elämän saloihin kuten opettamalla muutaman ruokareseptin ja käytännön taidon kuten pyykinpesun ja lakanoiden vaihdon. Liekö käytäntö kuitenkin toimi paremmin opettajana kuin äiti.

En ehkä olisi suhtautunut tähän muuttoon niin huolehtivasti ilman vuosi sitten diagnosoitua pitkäaikaissairautta, ykköstyypin diabetesta. Opettelimme ymmärtämään pojan kanssa yhdessä uutta tuttavuutta todeten, että se on jatkuva seuralainen, josta ei aina ota selkoa. Elämä on tasapainottelua syömisen, liikunnan, insuliinin ja monenmoisten muiden tekijöiden kanssa. Välillä verensokerit nousevat hurjasti yläs tai sitten laskevat alas, jolloin saa miettiä mikä avuksi. 

Kaiken tämän keskellä olen opetellut luottamusta. Luottamusta Jumalan huolenpitoon ja luottamusta myös poikaan, että hän pärjää ja oppii huolehtimaan itsestään. Olenhan saanut tähän astisessakin elämässäni nähdä monta kertaa, että meitä kannatellaan ja rukouksiin vastataan. Miksi siis huolehtia?
















Jyväskylässä odotti opiskelijasoluasunto, josta emme tienneet etukäteen muuta kuin vuokran ja osoitteen. Oli helpotus huomata, että asunto oli siisti ja valoisa, ja josta pienellä vaivalla lyhyessä ajassa sai ihan mukavan opskelijaboxin.




Jäimme nyt sitten miehen kanssa kahden, mikä tuntuu aika hassulta, oudolta ja jopa jännittävältä, sillä tämä on aivan uutta. Tutustuessani mieheeni n. 24 vuotta sitten oli hän kahden pojan yksinhuoltajaisä ja siitä lähtien lapset ovat kuuluneet kiinteästi jokaiseen arkipäiväämme. 

Muutos on helpotus ruuanlaitossa. Enää ei tarvitse kiiruhtaa kaupan kautta kotiin miettien mitä ihmettä tänään laittaisi ruuaksi. Enää ei tiski- ja pyykkivuoria (ainakaa yhtä isoja) ja ehkä koti pysyy siistimpänä kuin aiemmin. Mutta nämä ovat vain tällaisia alkuhuuman tuomia uusia käytännön juttuja.




Alimmassa kuvassa on hauska, maailman pienin 5 m2 Forenom- hostelin huone, jossa yövyimme J-kylässä miehen kanssa. Oikea lintukoto vai pitäisikö sanoa -kolo.