Minua on puhutellut Mahan tarina. Äiti, jonka elämä oli mennyt sekaisin riippumatta omista valinnoista. Yht´äkkiä kesken rauhallista ja tasapainoista elämää kauniissa Damaskoksen kaupungissa kaikki muuttuu, kun pommikoneet lentävät talojen yli. Lapset ovat pieniä. He ovat jääneet kotiin tai olleet koulussa Mahan rientäessä aamulla töihin.
Ja sitten - tulee täysi tuho ja kaaos. Voiko tästä ihminen selvitä? Maha kuljetetaan sairaalaan hänen romahdettua. Hänelle kerrotaan, että kaikki neljä lasta ovat kuolleet. Onko elämässä enää mitään mieltä? Onko toivoa?
Ihmisellä on voimakas halu uskoa tulevaisuuteen ja jatkaa elämää niin kauan kuin sitä on. Onneksi Mahakin jaksoi jatkaa ja uskoa huomiseen. Hän ei antanut periksi. Hän päätti jatkaa elämäänsä yksin ilman miestä ja lapsia. Yht ´äkkiä perheenäidistä, koossapitävästä huolehtivasta kanaemosta oli tullut sinkku, yksinäinen nainen, joka huomasi eräänä päivänä asuvansa Porvoossa. Yksin, kielitaidottomana, tuntematta ketään. Syksy oli saapunut, oli pimeää ja kylmää. Ihmiset ohittivat hänet kiinnittämättä häneen mitään huomiota. Kukaan ei tiennyt hänen tarinaansa. Kukaan ei ymmärtänyt hänen kieltään.
Mutta Mahaa kannatteli eteenpäin hänen sisimmässään asuva elämäntoivo. Pikkuhiljaa asiat alkoivat muuttua paremmaksi. Hän sai muutamia ystäviä, suomalaisiakin. Oppi uusia sanoja kielikurssilla. Koti, josta Maha piti tarkasti huolta, alkoi näyttää kodikkaalta. Joka päivä hän teki ruokaa, vaikka syöjiä ei ollut. Silti suru ja ikävä omia lapsia kohtaan oli välillä niin raastava, ettei sitä tuskaa voinut miltei kestää...
Sain valtavan etuoikeuden tutustua Mahaan tasan kolme vuotta sitten. Meistä tuli ystävät, vaikka olimme erilaisia joka tasolla: kieli, uskonto, ikä, kulttuuri, silti meitä yhdisti erikoinen ja ainutlaatuinen ystävyys. Ihastuin Mahan energisyyteen, hauskuuteen, raikuvaan nauruun, iloisuuteen. Hän oli aina valmis auttamaan ja tukemaan minua. Ihmettelin, mistä tuo voima tulee..
Tänä päivänä riemullani ei ole rajoja: Maha on löytänyt lapsensa ja viime torstaina heistä kaksi muutti pysyvästi äitinsä luokse. Ja minä sain todistaa tätä ihmettä omin silmin! Perhe on osittain koossa. Mahalla on jälleen suunta ja tarkoitus, turvallisempi ja merkityksellisempi tulevaisuus. Hän on kiitollinen kaikesta. Minä olen kiitollinen ystävyydestä hänen kanssaan ja että sain kokea jotakin sanoja suurempaa. Minunkin perhe on nyt kasvanut. Olen saanut kaksi poikaa!
Ja olen oppinut ainakin yhden asian: älä koskaan luovuta ja menetä toivoa!
