Syysmietteitä

Hellou ihaNaiset! Te, jotka jaksatte vielä seurata tätä laiskanpuoleista bloggaria. Vai voinko enää edes kutsua itseäni bloggariksi? Sen verran harvaksi ovat postailut käyneet...

Kesä oli niin intensiivinen ja tapahtumarikas, että sen sulatteluun meni tovi. Tuntui, etteivät sanat riittäneet kertomaan kokemuksiani ja tuntemuksiani. Liekö edes halusin. Joskus on ihanaa olla vain hiljaa ja sulatella itsekseen kaikkea sitä mistä mieli on kiitollinen. 

 

Olen kiitollinen että suuri unelma toteutui, Mahan matka Turkkiin tapaamaan lapsiaan. Se on ollut yksi elämäni kohokohtia. Nyt vaan kuuluu surullisia ja huolestuttavia uutisia. Mahan tytär Diana on joutunut lähtemään takaisin Syyriaan Turkista miehensä mukana. Heillä on kolme pientä tytärtä. Mahan huoli on suuri. He ovat nyt Pohjois-Syyriassa ja voi vain toivoa ja rukoilla, että he ovat suojassa.

Olemme kahden miehen kanssa. Polttelen kynttilöitä ja nautin hiljaisuudesta. Pojalla menee hyvin uudessa opiskelukaupungissa ja tytär lennähti Englantiin erään engelsmannin luokse. Hmmm, riittää tässä elämässä näitä käänteitä.

Nyt siis kesä on auttamattomasti ohitse, vaikka lämpömittari itsepintaisesti yrittää kavuta 20 asteen tietämiin. Mutta ohi se on ja  on aika suunnata katse eteenpäin.

Uuden edessä

Nytkö se jo tapahtui?

Nuorimmaisemmekin lähti kotoa. Hän sai opiskelupaikan Jyväskylän Yliopistosta ja muutti Jyväskylään viime viikonloppuna suoraan koulun penkiltä ilman välivuotta tai armeijaa. Kesän ajan valmistauduin itse henkisesti tyhjenevään kotiin ja valmensin poikaa itsellisen elämän saloihin kuten opettamalla muutaman ruokareseptin ja käytännön taidon kuten pyykinpesun ja lakanoiden vaihdon. Liekö käytäntö kuitenkin toimi paremmin opettajana kuin äiti.

En ehkä olisi suhtautunut tähän muuttoon niin huolehtivasti ilman vuosi sitten diagnosoitua pitkäaikaissairautta, ykköstyypin diabetesta. Opettelimme ymmärtämään pojan kanssa yhdessä uutta tuttavuutta todeten, että se on jatkuva seuralainen, josta ei aina ota selkoa. Elämä on tasapainottelua syömisen, liikunnan, insuliinin ja monenmoisten muiden tekijöiden kanssa. Välillä verensokerit nousevat hurjasti yläs tai sitten laskevat alas, jolloin saa miettiä mikä avuksi. 

Kaiken tämän keskellä olen opetellut luottamusta. Luottamusta Jumalan huolenpitoon ja luottamusta myös poikaan, että hän pärjää ja oppii huolehtimaan itsestään. Olenhan saanut tähän astisessakin elämässäni nähdä monta kertaa, että meitä kannatellaan ja rukouksiin vastataan. Miksi siis huolehtia?
















Jyväskylässä odotti opiskelijasoluasunto, josta emme tienneet etukäteen muuta kuin vuokran ja osoitteen. Oli helpotus huomata, että asunto oli siisti ja valoisa, ja josta pienellä vaivalla lyhyessä ajassa sai ihan mukavan opskelijaboxin.

Jäimme nyt sitten miehen kanssa kahden, mikä tuntuu aika hassulta, oudolta ja jopa jännittävältä, sillä tämä on aivan uutta. Tutustuessani mieheeni n. 24 vuotta sitten oli hän kahden pojan yksinhuoltajaisä ja siitä lähtien lapset ovat kuuluneet kiinteästi jokaiseen arkipäiväämme. 

Muutos on helpotus ruuanlaitossa. Enää ei tarvitse kiiruhtaa kaupan kautta kotiin miettien mitä ihmettä tänään laittaisi ruuaksi. Enää ei tiski- ja pyykkivuoria (ainakaa yhtä isoja) ja ehkä koti pysyy siistimpänä kuin aiemmin. Mutta nämä ovat vain tällaisia alkuhuuman tuomia uusia käytännön juttuja.

Alimmassa kuvassa on hauska, maailman pienin 5 m2 Forenom- hostelin huone, jossa yövyimme J-kylässä miehen kanssa. Oikea lintukoto vai pitäisikö sanoa -kolo.