Suite-iglut valmistuivat

maanantai 11. marraskuuta 2019

Olimme suvun ja perheen kanssa juhlistamassa paitsi isänpäivää, myös uusia suite-igluja. En voi olla kehumatta miten uskomattoman upeaa työtä luottosuunnittelijamme Mirsa Kaartinen ja Sisustustoimisto Hohde olivat jälleen tehneet. Jokainen yksityiskohta oli huolella mietitty alkaen eteisestä, jossa kengille omat hyllyt ja olohuoneen puolella matkalaukuille säilytyslokerikot sivuseinän tasojen alla. Kaikki värisävyt ja materiaalit olivat kertakaikkiaan upeita. Kuparia, mustaa puuta, kultaa marmoritasoissa keittiössä ja kylpyhuoneessa



















Lapissa oli täystalvi, vaikka ollaan vasta marraskuun alkupuolella. Pakkasta oli jopa -24 astetta ja lunta runsaasti. Meillä oli ohjelmassa lumikenkäkävelyä ylös Levitunturille Raija Palosaaren johdolla. Hänet palkittiin Levin Revontuligaalassa vuoden 2019 ohjelmapalveluyrittäjäksi. Kävely olikin haasteellista, sillä lumikenkien muovirenksut eivät meinanneet pysyä jalassa kovan pakkasen takia ja sormet meinasivat jäätyä, mutta Raiskihan oli hyvin varustautunut ja hänellä oli mukana ylimääräisiä lampaanvillarukkasia ja kuumaa mustikkamehua! Siellä me ylhäällä nostimme isille mehumaljat ja lauloimme "Paljon onnea vaan...!"







Pinkit pihlajanmarjat ja muuta

lauantai 19. lokakuuta 2019


Aamu alkoi sateisena ja harmittelin että taisi juoksulenkki jäädä tekemättä. Päätin siitä huolimatta lähteä raikkaaseen, suht´lämpimään (10 C) ja hapekkaaseen ilmaan juoksemaan portaita muutaman kerran. Kuitenkin minun oli pakko palata samantien takaisin noutamaan kamera sattuessani vilkaisemaan pihlajapuumme marjoja, jotka olivat todella kauniita sadepisaroineen! Ja erikoisen värisiä - enpä ole aiemmin nähnyt tai ainakaan kiinnittänyt huomiota pinkkeihin pihjalanmarjoihin  Eivätkö ne yleensä ole oransseja?

































Sain kuin sainkin juostua kunnon lenkin ja jopa houkuteltua mieheni mukaan, jonka jälkeen lämmin sauna odotti. 

Illalla menimme tapaamaan Maha-ystäväämme ja hänen poikiaan, joista toinen oli ollut juuri umpisuolileikkauksessa. Pojat ovat olleet nyt täsmälleen kuukauden Suomessa. He opiskelevat ahkerasti suomenkieltä ja osaavat jo numerot, kellonajat, viikonpäivät ja kuukaudet. Meidän kaikkien piti lähteä tänään liikuntakeskukseen kiipeilemään, mutta suunnitelma siirtyi sattuneesta syystä. 

Mahalle kuuluu siis osittain hyvää saatuaan pojat Suomeen, mutta surullista on, että hänen tyttärensä on Syyriassa perheineen (mies ja kolme pientä tytärtä) kaupungissa, joka on 20 km Turkin rajalta eli juuri siellä missä soditaan. Vanhin pojista asuu perheineen edelleen Turkissa, mutta koska he ovat syyrialaisia kurdeja, on heidänkin elämänsä muuttunut siellä tukalammaksi.

Mutta elämä jatkuu ja niin kauan kuin sitä on - on toivoa!






Olla oma itsensä

sunnuntai 6. lokakuuta 2019


Heippahei! Haluan laittaa tänne elämäni muistokirjaan (=blogiin) kuvat kauniista kukista, jotka sain viime perjantaina työnantajaltani kolmekymmenvuotistyöurani kunniaksi. Lisäksi meillä oli kakkukahvit koko osaston kesken. Vuodet ovat kuluneet nopeasti ja loppu häämöttää jo yllättävän lähellä. Laskeskelin, että minulla on enää jäljellä kuusi täyttä kuukautta töitä (!)

Mitä minulle on jäänyt mieleeni omasta työurastani? No ainakin se, että olen aina pyrkinyt olemaan oma itseni, tehnyt työni niin hyvin kuin pystynyt, pyrkinyt kohtelemaan työkavereitani siten kuin haluaisin että itseäni kohdellaan. Parasta työssäni onkin ollut ihmiset; ihanat, rakkaat työkaverit, joiden kanssa olen viettänyt enemmän aikaa kuin kenenkään toisen.








Ystäväni Minna Rissasen aforismit ovat aivan huikeita, kuten tämäkin. Kunpa muistaisimme tuonkin: ei ole tarkoitus, että koitamme päteä ja olla jotakin muuta kuin olemme. Me olemme erityisiä juuri sellaisena kuin olemme. Yksi elämän tarkoitus on saada kasvaa täyteen mittaan sellaiseksi ihmiseksi joksi meidät on luotu. Olla ainoa laatuaan!




Levollinen elämä ja viisas sydän

lauantai 28. syyskuuta 2019

Tästä syksyn kauniista ja aurinkoisesta päivästä täytyy kirjoittaa, jotta siitä jää muistijälki, jotakin jälkeen tulevien päivien varalle. Eikö ole kummallista, että hetket jotka elämme, katoavat niin nopeasti ohitse, pois muististamme ja mielestämme. Tämäkin ihana syksyinen päivä on kohta muisto vaan. Saatika eilinen, muistanko edes mitä eilen tapahtui?  Jokainen päivä, jokainen hetki on uusi ja ainutlaatuinen. Elämä on ihmeellistä, se lipuu eteenpäin kuin virta kohti päämääräänsä. Ehkä tässä yksi syy miksi kirjoitan blogiani, itseni takia myös, usein selailen asioita taaksepäin ja muistelen sitä kautta mennyttä.

Tänään lähdin metsään toiveenani löytää suppiksia ja minä löysin! Voi sitä onnen tunnetta, kun niitä näen! Olen huono tunnistamaan muita sieniä kuin suppilovahveroita, kanttarelleja ja lampaankääpiä. 













Metsässä on muutoinkin ihanaa. Yhä enemmän haluan nauttia luonnosta ja varsinkin metsästä. Minun kodistani on lyhyt matka metsään ja pääsen sinne milloin tahansa. Mikä lahja sekin!






Palatakseni vielä alkuun ja ajan kulumiseen, mieleeni tuli tämä kohta Psalmeista:




Niinpä. Koitan opetella nauttimaan kiireettömästä, levollisesta elämästä keskittyen siihen mikä on tärkeää. Aika on rajallinen.





Aina on toivoa

sunnuntai 22. syyskuuta 2019


Minua on puhutellut Mahan tarina. Äiti, jonka elämä oli mennyt sekaisin riippumatta omista valinnoista. Yht´äkkiä kesken rauhallista ja tasapainoista elämää kauniissa Damaskoksen kaupungissa kaikki muuttuu, kun pommikoneet lentävät talojen yli. Lapset ovat pieniä. He ovat jääneet kotiin tai olleet koulussa Mahan rientäessä aamulla töihin.

Ja sitten  - tulee täysi tuho ja kaaos. Voiko tästä ihminen selvitä? Maha kuljetetaan sairaalaan hänen romahdettua. Hänelle kerrotaan, että kaikki neljä lasta ovat kuolleet. Onko elämässä enää mitään mieltä? Onko toivoa?

Ihmisellä on voimakas halu uskoa tulevaisuuteen ja jatkaa elämää niin kauan kuin sitä on. Onneksi Mahakin jaksoi jatkaa ja uskoa huomiseen. Hän ei antanut periksi. Hän päätti jatkaa elämäänsä yksin ilman miestä ja lapsia. Yht ´äkkiä perheenäidistä, koossapitävästä huolehtivasta kanaemosta oli tullut sinkku, yksinäinen nainen, joka huomasi eräänä päivänä asuvansa Porvoossa. Yksin, kielitaidottomana, tuntematta ketään. Syksy oli saapunut, oli pimeää ja kylmää. Ihmiset ohittivat hänet kiinnittämättä häneen mitään huomiota. Kukaan ei tiennyt hänen tarinaansa. Kukaan ei ymmärtänyt hänen kieltään.

Mutta Mahaa kannatteli eteenpäin hänen sisimmässään asuva elämäntoivo. Pikkuhiljaa asiat alkoivat muuttua paremmaksi. Hän sai muutamia ystäviä, suomalaisiakin. Oppi uusia sanoja kielikurssilla. Koti, josta Maha piti tarkasti huolta, alkoi näyttää kodikkaalta. Joka päivä hän teki ruokaa, vaikka syöjiä ei ollut. Silti suru ja ikävä omia lapsia kohtaan oli välillä niin raastava, ettei sitä tuskaa voinut miltei kestää...

Sain valtavan etuoikeuden tutustua Mahaan tasan kolme vuotta sitten. Meistä tuli ystävät, vaikka olimme erilaisia joka tasolla: kieli, uskonto, ikä, kulttuuri, silti meitä yhdisti erikoinen ja ainutlaatuinen ystävyys. Ihastuin Mahan energisyyteen, hauskuuteen, raikuvaan nauruun, iloisuuteen. Hän oli aina valmis auttamaan ja tukemaan minua. Ihmettelin, mistä tuo voima tulee..

Tänä päivänä riemullani ei ole rajoja: Maha on löytänyt lapsensa ja viime torstaina heistä kaksi muutti pysyvästi äitinsä luokse. Ja minä sain todistaa tätä ihmettä omin silmin! Perhe on osittain koossa. Mahalla on jälleen suunta ja tarkoitus, turvallisempi ja merkityksellisempi tulevaisuus. Hän on kiitollinen kaikesta. Minä olen kiitollinen ystävyydestä hänen kanssaan ja että sain kokea jotakin sanoja suurempaa. Minunkin perhe on nyt kasvanut. Olen saanut kaksi poikaa!


Ja olen oppinut ainakin yhden asian: älä koskaan luovuta ja menetä toivoa!