Marraskuun mietteitä

tiistai 17. marraskuuta 2020

 Tämä "rauha-teema" vaan ei jätä minua rauhaan :)

Jeesus sanoo: " Rauhan minä jätän teille: minun rauhani, sen minä annan teille. En minä anna teille, niikuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko levoton älköönkä pelätkö" Joh 14:27

Aikamoinen lupaus sille joka siihen tarttuu!

Kuinka moni meistä tuntee tänä päivänä levottomuutta? Johtuukohan se siitä mitä maailma antaa? 

Olen todennut, että nykyisessä maailmassa ihmiset vieraantuvat Jumalasta: he eroavat kirkosta, lapsia ei kasteta, kouluissa ei opeteta enää uskontoa, muistavatko lapsemme edes miksi joulua tai pääsiäistä vietetään? Mikä tämän tyhjiön sitten täyttää? Maailma.

Ja mitä maailma antaa? Avaan lehden ja luen sieltä tai avaan TV:n ja katson sieltä. Tai kuuntelen miten ihmiset keskustelevat. Suurin osa lukemastani tai kuulemastani on joko negatiivista tai sitten tyhjää. Ei ihme että levottomuus valtaa...

Kerroin tyttärelleni, että kun luovutin elämäni konkreettisesti Jumalalle 36 vuotta sitten, sain kestävän rauhan. Mistä tiedän että se rauha on Jumalasta ja tosi? Luulen, että jollei näin olisi, rauha olisi poistunut jo ensimmäisten viiden vuoden sisällä. Jeesuksen sanat ovat niin totta tänäkin päivänä,

Mistään hinnasta en halua luopua rauhasta, jonka olen saanut sisimpääni. Se on suuri Jumalan lahja ja tarjolla meistä jokaiselle.

Me teemme valinnat.






On paljon asioita joita emme ymmärrä ja järkemme taistelee vastaan kun uskonkysymyksistä on kyse.  Onneksi on luvattu myös että etsikää niin te löydätte. Ja vilpittömästi kannattaakin etsiä. Sillä jos tämä löytö tuli minulle mahdolliseksi, se on mahdollista jokaiselle.

Matt 7:7




Sisäinen rauha

torstai 12. marraskuuta 2020

Takana on vajaan kolmen viikon työputki Levillä. Päässä pyörii, sillä siihen ajanjaksoon mahtuu NIIN paljon tapahtumaa alkaen Anu ja Anni (äititytär) ystävien tulosta, hermostuneista nuorista miehistä, joilla aikeena kosinta (jep, pidättelin tunnin erästä tulevaa morsianta, jotta hänen sulhonsa ehtisi koristella iglun!), naisretriiteistä, myrskystä, sähkökatkoksesta, revontulista, siskojen saapumisesta (me olimme kaikki neljä yhtä aikaa työntouhussa), hervottomista illoista majapaikassamme, jossa ainoa hupi oli nauraminen (liekö väsymyksen takia) ja hölmöjen TV-sarjojen tuijottelu. 









Kaiken tämän keskellä koin rauhaa, joka olikin viimeisimmän naisten viikonlopun teema. Paikalla oli Radio Dein toimitusjohtaja ja päätoimittaja, Kirsi Rostamo, joka hienosti puki sanoiksi Radio Dein tiistaiaamun Päivän blogissa teemamme:

”Viime viikonlopun vietin naisten Raamattupiirin kanssa yhteisellä matkalla leväten, ulkoillen, luontoa ihaillen, nauttien hyvästä seurasta ja ruuasta sekä yhdessä rukoillen toistemme puolesta ja Raamattua tutkien. Teemana oli rauha - ei niinkään maailman rauha kuin sisäinen rauha - se rauha jonka Jumala meille antaa. Onneksi sain olla tällä kertaa osallistujana toisia kuunnellen. Minun olisi ollut vaikea todistaa juuri nyt sisäisestä rauhasta, sillä hengellisen heräämiseni jälkeen tämä vuosi on ollut sisäisen rauhan suhteen haasteellista.
Uskovan elämä on kuin Raamatun kertomus opetuslapsista Genetsaretin järvellä veneessä, missä he pelkäsivät myrskyn noustessa ja Jeesuksen nukkuessa kuitenkin rauhallisena. Tämä on hyvä vertaus sisäisestä ristiriidastani. Omat tunteeni ovat kuin opetuslasten - koronan seuraukset koko maailmaan ja päivittäin Radio Dein talouteen saavat minut rauhattomaksi ja ahdistuneeksi. Henkeni todistaa minulle yleensä Jeesuksen antamasta pelastuksesta, avusta ja rohkaisee luottamaan Jumalaan, mutta nyt henkeni nuokkuu.
Kun muistelen elämääni, niin huomaan kuinka monta kertaa Jumala on tehnyt ihmeitä ja kannatellut minua ja Radio Deitä. Mutta kun katson eteeni niin näen korkean muurin, joka minun pitäisi ylittää. Missään ei ole tikapuita, joten en pääse sen yli omin voimin tai neuvoin. Minun on jälleen pakko tehdä uskon hyppy. Minun on rukoiltava ja heittäydyttävä Jumalan armon varaan.
Usein uskovat todistavat kuinka helppoa uskon varassa eläminen on. Minulla on ehkä erilainen kokemus. Vaikka olen nähnyt paljon ihmeitä, niin silti täydellinen luottaminen Jumalan hyvyyteen on aina kuin uusi herääminen. Ja sitähän sen tavallaan onkin. Ollessani heikko, jätän kaikki asiat rukouksella Jumalalle, mutta heti kun voimani palaavat, jätän hänet taka-alalle ja pyrin selviämään omilla neuvoillani. Mutta oikeasti juuri siinä heikkoudessa on oikea voimani.
Luulen, että koko kirkko tekee saman virheen omassa ahdingossaan. Meidän pitäisi unohtaa omavoimaisuus ja pysähtyä rukoilemaan Jumalan tahdon toteutumista. Näinhän me tietysti teemme jokaisessa jumalanpalveluksessa yhtyessämme Isä meidän rukoukseen. Rukoilemme ”tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaassa”. Meillä taitaa kuitenkin olla mielessä aika vahva käsitys siitä millainen Jumalan tahdon pitäisi olla.
Jumalan tahdon ymmärtäminen vaatii kuuntelemista ja sitä varten meidän täytyy pysähtyä Jumalan sanan äärelle ja rukoukseen. Raamattuakin voi lukea nopeasti sieltä lempipaikkoja poimien - kuin rusinoita pullasta. Mutta kun otamme aikaa ja luemme sitä hitaasti ja avoimesti pohtien mitä jokainen pilkkukin tarkoittaa omassa elämässämme, alkaa Jumala vaikuttamaan tekemiseen ja tahtomiseen Sanan kautta.
Rukous on keskustelua Jumalan kanssa. Jos vain luettelen omat pyyntöni, niin en kuuntele Jumalaa. Perinteisessä Jumalanpalveluksessa on paljon hyvää - mutta kuinka usein siellä hiljennytään vain kuuntelemaan Jumalan sisäistä puhetta meille tai osallistuttaisiin kertomalla siitä muillekin. Minusta kaikki tapahtuu Jumalanpalveluksissa liian nopeasti. Parhaimmat puhujat maailmassa osaavat kertaamisen ja alleviivamisen taidon. Miksi emme messussakin jäisi toistamaan ja pohtimaan Sanaa. Olenkin tykästynyt ortodoksi nunnien Jeesuksen rukoukseen, jolla pyritään Jeesukseen sisäiseen tuntemiseen lyhyellä usein toistettavalla rukouksella ” Herra, Jeesus Kristus Jumalan poika, armahda minua syntistä”. Kun tämän rukouksen jokikinen sana saa koskettaa syvästi sydäntäsi, voi se avata koko evankeliumin paremmin kuin parhain saarna.
Mitä pahempi myrsky sisälläsi onkaan niin sitä lähemmäksi Jeesusta kannattaa pyrkiä ja luottaa Jumalan sanaan: ”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.”


Mitä minulle kuuluu?

sunnuntai 11. lokakuuta 2020

 Kiitos ihan hyvää, entä itselle?

Olen ollut nyt neljä kuukautta eläkkeellä (hmmm, vieläkään en ole tottunut tuohon sanaan).  Ensin uskomattoman lämmin ja kaunis kesä ja nyt lämmin ja kaunis syksy. Kotoa käsin todellakin ehtii seuraamaan luontoa ja sen vaihtelevuutta paremmin kuin työssäkäydessä. Varsinkin kun toimistoni sijaitsi kellarikerroksessa ilman ikkunaa. :O

Pikkuhiljaa minulle alkaa tapahtua sama kuin usealle ikäiselleni naisihmiselle: luonto, metsä, kasvit, puutarha ja kaikki sen ympärillä vetää entistä enemmän puoleensa. Vaikka minulla on tämä omakotitalo pihamaineen, haaveilen edelleen pienestä järvenrantamökistä, jonne voisi välillä vetäytyä luonnonhelmaan pois ihmisten keskeltä. Mikä siinä omassa rauhassa on niin tärkeätä? Ehkäpä se, että kaikki kiire ja aikataulutus on stressaavaa ja sitä väistämättä tulee kotioloissakin. 

Miksi luonto ja sen ihmeet puhuttelevat entistä voimakkammin? Me elämme vaikeaa vaihetta maaimanlaajuisesti. Ei voi välttää pelon ja huolen tunnetta uutisia lukiessa ja tulevaisuutta miettiessä. Itse koen että luonnon tarjoama kauneus on Luojan lohdullista puhetta meille. Suuren, ihmeellisen, kaikkivaltiaan ja ylitseymmärryksen käyvän Jumalan, joka KUTSUU meitä pieniä ihmisiä antamalla meidän kokea huikeat taivaanrannan punaiseksi värjäävät auringonlaskut, lämpimät järvien vedet, revontulet ja tähtitaivaan, syysruskan, peltojen yllä leijuvan sumun, kurkiaurat, metsien aarteet ja eläimet, listaa voisi jatkaa loputtomiin.















Kas vain, kuulumiset vaihtuivat luonnon ylistämiseen. Palatakseni aiheeseen rauhan etsiminen: siihen on syynsä kuten hektiset viikot Levillä, kotona odottavat kotityöt ja monet uudet ideat, joita mieleen pulpahtelee ja joita on vaikea toppuutella.

Itsehän tieni valitsen - oli se sitten löhöily sohvalla tai ne lukemattomat tehtävät. Summasummarun  olen ollut kiireinen!

(P.s. Ylläolevat kuvat ovat kotikonnuiltani Vilppulasta)




Iglukoira Utsu

perjantai 2. lokakuuta 2020

 Utsu on 8 vk vanha huskypentu.

Siskoni sai koiraidean kuultuaan rekikoirayrittäjien ahdingosta ja että jotkut heistä tarjoavat yrityksille ja yksityisille kummikoiratoimintaa. Idea kuullosti hyvältä - uusi perheenjäsen iglukyläämme!

Tytär pääsi mukaan valitsemaan pentua Kittilässä sijatsevalle All Huskies- rekikoirafarmille. Eräs kiltti ja rauhallinen pentu erottui muista siskoistaan ja veljistään, jotka rimpuilivat sylissä ja olivat villejä. Tämä ihmisrakas luppakorva ei. Hän istui onnellisena sylissä ja nuoli välillä naamaa. He tiesivät että tämä on Utsu!

Ja miten tämä kummius hoituu jatkossa? Utsu tulee vierailemaan igluilla ja sitä voimme käydä tervehtimässä farmilla. Huskyt ovat laumakoiria, eivätkä viihdy yksin, siispä sillä on aina oltava kaveri mukana. Tuskin maltan odottaa että pääsen tapaamaan Utsua! Ehkäpä jopa rekiajelun merkeissä.

Minulla oli koiria lapsuudessa; jämtlannin pystykorva, beagleja ja viimeiseksi tiibetinspanieli. Allergian takia emme ole koiraa voineet hankkia kotiimme, joten tämä kummius tuntuu helpolta ja kätevältä tavalta omistaa oma nimikkokoira. Luulen että Utsusta tulee supersuosittu meidän koko suvun ja myös igluvieraiden parissa :)





hu

Tapaamisiin Utsu ja kamut!







Syyshäät tunturissa

keskiviikko 23. syyskuuta 2020

"Tämä oli juuri sitä mistä olen aina unelmoinut!", huokaisi vastavihitty morsian.

He olivat keski-ikäinen pariskunta, joka halusi kokea pienet, intiimit syyshäät Levillä. Pappi vihki tämän onnellisen ja tasapainoinen parin upeassa ruskamaisemassa tunturissa. Onneksi ilma suosi ja  tuulikaan ei haitannut puiden siimeksessä. Hääkimppu, morsiamen asu, viehe, jopa kampaus, kaikki sointui ruskansävyihin. Paikalla tapahtumaa todistamassa Jumalan kasvojen edessä olivat vain hääpari, pappi ja todistaja, joka oli siskoni. 

Tällä välin olimme käyneet koristelemassa hääiglun, vieneet sinne muutaman pikkuyllätyksen sekä lahjan heidän ystäviltään.

Vihkimisen jälkeen hääpari halusi nauttia kahdenkeskisen illallisen kodassa tulen loimussa. Kodassa loistivat kynttilät ja tuikkuvalot ja taustalla soi kaunis musiikki. Myös runsas hääaamiainen tarjoiltiin hääparille igluun. Kaikenkaikkiaan kaikki hääparin toiveet otettiin huomioon paikalle saapunutta ammattivalokuvaajaa myöten.











Tämänkaltaiset tapahtumat ovat sykähdyttäviä, saada olla mukana tekemässä ja jakamassa elämän huippuhetkiä, nähdä onnellisia ihmisiä! 

Vielä kerran paljon onnea ja siunausta teille tuore aviopari yhteiselle loppuelämän matkalle!

Kenties vielä joskus tapaamme igluilla :)