Pyhäinpäivän iltana

lauantai 3. marraskuuta 2018
























Pyhäinpäivänä muistellaan poisnukkuneita läheisiä.
Olen siinä mielessä onnekas, että en ole menettänyt vielä ketään läheisistäni. Mutta tiedän että sekin päivä koittaa. Tai sitten itse saatan kuolla huomenna, ensi viikolla tai kymmenien vuosien päästä. Emme tiedä päiviemme lukua. Onneksi. Minulle riittää, että elän tämän pienen elämäni täysillä, jokaisesta päivästä kiitollisena ja olemalla valmis lähtemään sitten kun se hetki koittaa. 

Viime viikonloppuna olin naisporukan kanssa Levillä pohtimassa aihetta: Mitä on merkityksellinen elämä? Sieltä jäi mieleeni jonkun kertomus, kun eräältä henkilöltä oli kysytty mitä hän toivoisi eniten kuolinvuoteellaan. Hän oli viisaasti vastannut, että ei toivo, että olisi elänyt onnellisen elämän, vaan että voisi todeta, että oli tehnyt oikeita ratkaisuja. Sitä minäkin toivon. Että osaan tehdä joka päivä oikeita valintoja, oli ne sitten pieniä tai suuria. 

Palatakseni vielä aiheeseen pyhäinpäivä, minua inspiroi Marian  at Maria ´s blogikirjoitus, jossa häntä lohdutti jälleennäkemisen toivo kuolleiden läheistensä kanssa. Tässä asiassa komppaan täysillä häntä. Vaikka kukaan meistä ei ole vielä kuollut eikä nähnyt Jumalaa, monelle meistä on tullut todelliseksi Jumalan olemassaolo, kun olemme antaneet hänelle mahdollisuuden osoittaa olemassaolonsa. 

Kuolema ei ole piste, vaan pilkku...


P.s Kuvat on otettu Leviltä viime viikonloppuna kun luonto oli pukeutunut valkoiseen lumihuntuun.










Terassikahvilla lokakuussa

sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Eilen illalla päätimme lähteä Porvooseen.
Olimme saaneet tyttären ja hänen ystävänsä kotiin.
Porvoo tuntui sopivalta paikalta mennä syömään ja sitä ennen vanhaan kaupunkiin kävelylle. 
Poikkesimme Paahtimolle kahville. 
Tuntui uskomattomalta, että tarkeni hyvin olla terassilla nauttimassa capuccinot ja kaakaot.
On tämä syksy ollut erikoisen kaunis (ja lämmin).











































Syömässä kävimme Zum Beispielissä joka oli yllättävän täynnä porukkaa.

Mahtavaa että puolen tunnin päässä meiltä on näin ihastuttava pikkukaupunki, jota kelpaa esitellä (ulkomaalaisille) vieraille.








Syysmietteitä

tiistai 18. syyskuuta 2018

Hellou ihaNaiset! Te, jotka jaksatte vielä seurata tätä laiskanpuoleista bloggaria. Vai voinko enää edes kutsua itseäni bloggariksi? Sen verran harvaksi ovat postailut käyneet...

Kesä oli niin intensiivinen ja tapahtumarikas, että sen sulatteluun meni tovi. Tuntui, etteivät sanat riittäneet kertomaan kokemuksiani ja tuntemuksiani. Liekö edes halusin. Joskus on ihanaa olla vain hiljaa ja sulatella itsekseen kaikkea sitä mistä mieli on kiitollinen. 














 


Olen kiitollinen että suuri unelma toteutui, Mahan matka Turkkiin tapaamaan lapsiaan. Se on ollut yksi elämäni kohokohtia. Nyt vaan kuuluu surullisia ja huolestuttavia uutisia. Mahan tytär Diana on joutunut lähtemään takaisin Syyriaan Turkista miehensä mukana. Heillä on kolme pientä tytärtä. Mahan huoli on suuri. He ovat nyt Pohjois-Syyriassa ja voi vain toivoa ja rukoilla, että he ovat suojassa.

Olemme kahden miehen kanssa. Polttelen kynttilöitä ja nautin hiljaisuudesta. Pojalla menee hyvin uudessa opiskelukaupungissa ja tytär lennähti Englantiin erään engelsmannin luokse. Hmmm, riittää tässä elämässä näitä käänteitä.

Nyt siis kesä on auttamattomasti ohitse, vaikka lämpömittari itsepintaisesti yrittää kavuta 20 asteen tietämiin. Mutta ohi se on ja  on aika suunnata katse eteenpäin.





Uuden edessä

tiistai 4. syyskuuta 2018

Nytkö se jo tapahtui?

Nuorimmaisemmekin lähti kotoa. Hän sai opiskelupaikan Jyväskylän Yliopistosta ja muutti Jyväskylään viime viikonloppuna suoraan koulun penkiltä ilman välivuotta tai armeijaa. Kesän ajan valmistauduin itse henkisesti tyhjenevään kotiin ja valmensin poikaa itsellisen elämän saloihin kuten opettamalla muutaman ruokareseptin ja käytännön taidon kuten pyykinpesun ja lakanoiden vaihdon. Liekö käytäntö kuitenkin toimi paremmin opettajana kuin äiti.

En ehkä olisi suhtautunut tähän muuttoon niin huolehtivasti ilman vuosi sitten diagnosoitua pitkäaikaissairautta, ykköstyypin diabetesta. Opettelimme ymmärtämään pojan kanssa yhdessä uutta tuttavuutta todeten, että se on jatkuva seuralainen, josta ei aina ota selkoa. Elämä on tasapainottelua syömisen, liikunnan, insuliinin ja monenmoisten muiden tekijöiden kanssa. Välillä verensokerit nousevat hurjasti yläs tai sitten laskevat alas, jolloin saa miettiä mikä avuksi. 

Kaiken tämän keskellä olen opetellut luottamusta. Luottamusta Jumalan huolenpitoon ja luottamusta myös poikaan, että hän pärjää ja oppii huolehtimaan itsestään. Olenhan saanut tähän astisessakin elämässäni nähdä monta kertaa, että meitä kannatellaan ja rukouksiin vastataan. Miksi siis huolehtia?
















Jyväskylässä odotti opiskelijasoluasunto, josta emme tienneet etukäteen muuta kuin vuokran ja osoitteen. Oli helpotus huomata, että asunto oli siisti ja valoisa, ja josta pienellä vaivalla lyhyessä ajassa sai ihan mukavan opskelijaboxin.




Jäimme nyt sitten miehen kanssa kahden, mikä tuntuu aika hassulta, oudolta ja jopa jännittävältä, sillä tämä on aivan uutta. Tutustuessani mieheeni n. 24 vuotta sitten oli hän kahden pojan yksinhuoltajaisä ja siitä lähtien lapset ovat kuuluneet kiinteästi jokaiseen arkipäiväämme. 

Muutos on helpotus ruuanlaitossa. Enää ei tarvitse kiiruhtaa kaupan kautta kotiin miettien mitä ihmettä tänään laittaisi ruuaksi. Enää ei tiski- ja pyykkivuoria (ainakaa yhtä isoja) ja ehkä koti pysyy siistimpänä kuin aiemmin. Mutta nämä ovat vain tällaisia alkuhuuman tuomia uusia käytännön juttuja.




Alimmassa kuvassa on hauska, maailman pienin 5 m2 Forenom- hostelin huone, jossa yövyimme J-kylässä miehen kanssa. Oikea lintukoto vai pitäisikö sanoa -kolo.






Riemukas retkipäivä Turkissa

perjantai 27. heinäkuuta 2018

Onko tämä totta vai unta, mietin itsekseni. Istun täyteen ahdetussa pikkupakussa, tosin mukavasti etupenkillä mieheni ja kuljettajan välissä tehokkaassa ilmastoinnissa. Takaa kuuluu iloinen puheensorina ja naurua. Autossa, jota tuskin on rekisteröity useammalle kuin yhdeksälle hengelle, meitä on yhteensä 16, tosin neljä on lapsia ja tunnetusti sopu sijaa antaa. Auto on pakattu täyteen paitsi ihmisiä, myös ruokatarpeita, hiiliä, vilttejä ja mukana on jopa retkikeitin. Lisäksi mukana on jalkapalloja ja muuta välttämätöntä tarviketta, jotta retki olisi täydellisen onnistunut.

Olemme matkalla ylös vuorille kylpylään. Retken ovat suunnitelleet ja järjestäneet Mahan lapset perheineen ja mukaan mahtui tietysti vielä kaksi ystäväperheen poikaa!


















Aamuaurinko paistaa jo lämpimästi ja auton ikkunasta alkaa näkyä maaseudun maisemat, keltaiset auringonkukkapellot, pienet maatilat ja kyläpahaset. Pihapiireissä näkyy vapaana kanoja ja muita kotieläimiä. Pikkuhiljaa nousemme yhä korkeammalle vuorille ja noin tunnin kuluttua olemme saapuneet määränpäähän Oylatin kylpyläresorttiin. Tarkoitus on ensin kylpeä ja sitten mennä piknikille.















No sehän sopii, ajattelemme, paitsi eihän meillä ei ole uikkareita! No, se ei ole ongelma, uikkarit ostetaan viereisestä kioskin tapaisesta ja samalla myös muita tarpeita kuten lapsille jätskit. Täällä olen huomannut että mikään ei ole ongelma. Esimerkiksi kun sanoin että kylläpä Maha oli ostanut kauniit sandaalit, lähdettiin siltä istumalta ostamaan minulle samanlaiset :)

Käymme ensin kahvilla ja teellä (cay), jonka jälkeen miehet lähtevät potkimaan hetkeksi palloa. Kun he palaavat, on kylpylän vuoro. Naiset ja miehet menevät tietysti omille puolilleen. Meitä naisia on minun ja Mahan lisäksi hänen miniänsä, tyttärensä ja neljä pientä lastenlasta, joista yksi ihan vauva. Vesi on +42 C asteista eli suorastaan kuumaa. Luin jostakin että vesi tulee suoraan noin kuumana maan uumenista, liekö totta?  Kylpylässä on kaksi allasta; isompi ja pienempi. Siellä on turkkilaisia naisia, jotka kiinnostuneina tarkkailevat seuruettamme, minua ehkä kaikista eniten. Onhan päälläni hieno juuri ostettu ainakin kaksi numeroa liian iso kokouimapuku. Maha-parka on pukeutunut trikoihin ja isoon T-paitaan ja sekös ei tomeralle uimavalvojalle sovi: mars, mars vaihtamaan uikkarit päälle tai pitää poistua, häntä komennetaan. Ja niin Maha joutuu lähtemään lyhyeksi jääneen kylpyhetken jälkeen. No, ehkä sopivasti, sillä tässä vaiheessa pienin eli se vauva nukahti ja tarvitsi mummin syliä

Puhtaina ja virkistyneinä palaamme toisten luo ja suuntaamme piknik-alueelle. Tulen sytyttäminen ja hiilloksen ylläpitäinen on varsinainen episodi, johon miehenikin saa osallistua :)









Ruuan valmistuessa katetaan huolella pöytää, seurustellaan, otetaan nokosia, lapset keinuvat, leikkivät ja välillä nukkuvat. He siis saattavat nukahtaa vaikka keinuun tai minne milloinkin. Ei täällä ole lapsilla erillisiä päiväuniaikoja. Muutoinkin lapset pyörivät siinä ympärilla ja elävät tohinan keskellä.  Lopulta kaikki on valmista ja saamme kokoontua pöydän ääreen herkkuruokien äärelle.





















Syönnin jälkeen miehet lähtevät katsomaan vesiputousta, jonne on muutaman kilometrin haasteellinen kulkumatka. Tämä sopi mainiosti miehelleni, joka rakastaa vaeltaa ja kiipeillä. Itse jättäydyn suosiolla tämän retken ulkopuolelle.

Päivä alkaa kääntyi iltaan ja meitä tullaan noutamaan. Saamme riemukkaan retkipäivän päätteeksi ihailla kaunista auringonlaskua auton tuulilasin läpi. Täytyy sanoa, että tämä oli yksi hauskimmista retkistä, joihin olen osallistunut!