Pinkit pihlajanmarjat ja muuta

lauantai 19. lokakuuta 2019


Aamu alkoi sateisena ja harmittelin että taisi juoksulenkki jäädä tekemättä. Päätin siitä huolimatta lähteä raikkaaseen, suht´lämpimään (10 C) ja hapekkaaseen ilmaan juoksemaan portaita muutaman kerran. Kuitenkin minun oli pakko palata samantien takaisin noutamaan kamera sattuessani vilkaisemaan pihlajapuumme marjoja, jotka olivat todella kauniita sadepisaroineen! Ja erikoisen värisiä - enpä ole aiemmin nähnyt tai ainakaan kiinnittänyt huomiota pinkkeihin pihjalanmarjoihin  Eivätkö ne yleensä ole oransseja?

































Sain kuin sainkin juostua kunnon lenkin ja jopa houkuteltua mieheni mukaan, jonka jälkeen lämmin sauna odotti. 

Illalla menimme tapaamaan Maha-ystäväämme ja hänen poikiaan, joista toinen oli ollut juuri umpisuolileikkauksessa. Pojat ovat olleet nyt täsmälleen kuukauden Suomessa. He opiskelevat ahkerasti suomenkieltä ja osaavat jo numerot, kellonajat, viikonpäivät ja kuukaudet. Meidän kaikkien piti lähteä tänään liikuntakeskukseen kiipeilemään, mutta suunnitelma siirtyi sattuneesta syystä. 

Mahalle kuuluu siis osittain hyvää saatuaan pojat Suomeen, mutta surullista on, että hänen tyttärensä on Syyriassa perheineen (mies ja kolme pientä tytärtä) kaupungissa, joka on 20 km Turkin rajalta eli juuri siellä missä soditaan. Vanhin pojista asuu perheineen edelleen Turkissa, mutta koska he ovat syyrialaisia kurdeja, on heidänkin elämänsä muuttunut siellä tukalammaksi.

Mutta elämä jatkuu ja niin kauan kuin sitä on - on toivoa!






Olla oma itsensä

sunnuntai 6. lokakuuta 2019


Heippahei! Haluan laittaa tänne elämäni muistokirjaan (=blogiin) kuvat kauniista kukista, jotka sain viime perjantaina työnantajaltani kolmekymmenvuotistyöurani kunniaksi. Lisäksi meillä oli kakkukahvit koko osaston kesken. Vuodet ovat kuluneet nopeasti ja loppu häämöttää jo yllättävän lähellä. Laskeskelin, että minulla on enää jäljellä kuusi täyttä kuukautta töitä (!)

Mitä minulle on jäänyt mieleeni omasta työurastani? No ainakin se, että olen aina pyrkinyt olemaan oma itseni, tehnyt työni niin hyvin kuin pystynyt, pyrkinyt kohtelemaan työkavereitani siten kuin haluaisin että itseäni kohdellaan. Parasta työssäni onkin ollut ihmiset; ihanat, rakkaat työkaverit, joiden kanssa olen viettänyt enemmän aikaa kuin kenenkään toisen.








Ystäväni Minna Rissasen aforismit ovat aivan huikeita, kuten tämäkin. Kunpa muistaisimme tuonkin: ei ole tarkoitus, että koitamme päteä ja olla jotakin muuta kuin olemme. Me olemme erityisiä juuri sellaisena kuin olemme. Yksi elämän tarkoitus on saada kasvaa täyteen mittaan sellaiseksi ihmiseksi joksi meidät on luotu. Olla ainoa laatuaan!