Olla oma itsensä

Heippahei! Haluan laittaa tänne elämäni muistokirjaan (=blogiin) kuvat kauniista kukista, jotka sain viime perjantaina työnantajaltani kolmekymmenvuotistyöurani kunniaksi. Lisäksi meillä oli kakkukahvit koko osaston kesken. Vuodet ovat kuluneet nopeasti ja loppu häämöttää jo yllättävän lähellä. Laskeskelin, että minulla on enää jäljellä kuusi täyttä kuukautta töitä (!)

Mitä minulle on jäänyt mieleeni omasta työurastani? No ainakin se, että olen aina pyrkinyt olemaan oma itseni, tehnyt työni niin hyvin kuin pystynyt, pyrkinyt kohtelemaan työkavereitani siten kuin haluaisin että itseäni kohdellaan. Parasta työssäni onkin ollut ihmiset; ihanat, rakkaat työkaverit, joiden kanssa olen viettänyt enemmän aikaa kuin kenenkään toisen.

Ystäväni Minna Rissasen aforismit ovat aivan huikeita, kuten tämäkin. Kunpa muistaisimme tuonkin: ei ole tarkoitus, että koitamme päteä ja olla jotakin muuta kuin olemme. Me olemme erityisiä juuri sellaisena kuin olemme. Yksi elämän tarkoitus on saada kasvaa täyteen mittaan sellaiseksi ihmiseksi joksi meidät on luotu. Olla ainoa laatuaan!

Levollinen elämä ja viisas sydän

Tästä syksyn kauniista ja aurinkoisesta päivästä täytyy kirjoittaa, jotta siitä jää muistijälki, jotakin jälkeen tulevien päivien varalle. Eikö ole kummallista, että hetket jotka elämme, katoavat niin nopeasti ohitse, pois muististamme ja mielestämme. Tämäkin ihana syksyinen päivä on kohta muisto vaan. Saatika eilinen, muistanko edes mitä eilen tapahtui?  Jokainen päivä, jokainen hetki on uusi ja ainutlaatuinen. Elämä on ihmeellistä, se lipuu eteenpäin kuin virta kohti päämääräänsä. Ehkä tässä yksi syy miksi kirjoitan blogiani, itseni takia myös, usein selailen asioita taaksepäin ja muistelen sitä kautta mennyttä.

Tänään lähdin metsään toiveenani löytää suppiksia ja minä löysin! Voi sitä onnen tunnetta, kun niitä näen! Olen huono tunnistamaan muita sieniä kuin suppilovahveroita, kanttarelleja ja lampaankääpiä. 

Metsässä on muutoinkin ihanaa. Yhä enemmän haluan nauttia luonnosta ja varsinkin metsästä. Minun kodistani on lyhyt matka metsään ja pääsen sinne milloin tahansa. Mikä lahja sekin!

Palatakseni vielä alkuun ja ajan kulumiseen, mieleeni tuli tämä kohta Psalmeista:

Niinpä. Koitan opetella nauttimaan kiireettömästä, levollisesta elämästä keskittyen siihen mikä on tärkeää. Aika on rajallinen.

Aina on toivoa

Minua on puhutellut Mahan tarina. Äiti, jonka elämä oli mennyt sekaisin riippumatta omista valinnoista. Yht´äkkiä kesken rauhallista ja tasapainoista elämää kauniissa Damaskoksen kaupungissa kaikki muuttuu, kun pommikoneet lentävät talojen yli. Lapset ovat pieniä. He ovat jääneet kotiin tai olleet koulussa Mahan rientäessä aamulla töihin.

Ja sitten  - tulee täysi tuho ja kaaos. Voiko tästä ihminen selvitä? Maha kuljetetaan sairaalaan hänen romahdettua. Hänelle kerrotaan, että kaikki neljä lasta ovat kuolleet. Onko elämässä enää mitään mieltä? Onko toivoa?

Ihmisellä on voimakas halu uskoa tulevaisuuteen ja jatkaa elämää niin kauan kuin sitä on. Onneksi Mahakin jaksoi jatkaa ja uskoa huomiseen. Hän ei antanut periksi. Hän päätti jatkaa elämäänsä yksin ilman miestä ja lapsia. Yht ´äkkiä perheenäidistä, koossapitävästä huolehtivasta kanaemosta oli tullut sinkku, yksinäinen nainen, joka huomasi eräänä päivänä asuvansa Porvoossa. Yksin, kielitaidottomana, tuntematta ketään. Syksy oli saapunut, oli pimeää ja kylmää. Ihmiset ohittivat hänet kiinnittämättä häneen mitään huomiota. Kukaan ei tiennyt hänen tarinaansa. Kukaan ei ymmärtänyt hänen kieltään.

Mutta Mahaa kannatteli eteenpäin hänen sisimmässään asuva elämäntoivo. Pikkuhiljaa asiat alkoivat muuttua paremmaksi. Hän sai muutamia ystäviä, suomalaisiakin. Oppi uusia sanoja kielikurssilla. Koti, josta Maha piti tarkasti huolta, alkoi näyttää kodikkaalta. Joka päivä hän teki ruokaa, vaikka syöjiä ei ollut. Silti suru ja ikävä omia lapsia kohtaan oli välillä niin raastava, ettei sitä tuskaa voinut miltei kestää...

Sain valtavan etuoikeuden tutustua Mahaan tasan kolme vuotta sitten. Meistä tuli ystävät, vaikka olimme erilaisia joka tasolla: kieli, uskonto, ikä, kulttuuri, silti meitä yhdisti erikoinen ja ainutlaatuinen ystävyys. Ihastuin Mahan energisyyteen, hauskuuteen, raikuvaan nauruun, iloisuuteen. Hän oli aina valmis auttamaan ja tukemaan minua. Ihmettelin, mistä tuo voima tulee..

Tänä päivänä riemullani ei ole rajoja: Maha on löytänyt lapsensa ja viime torstaina heistä kaksi muutti pysyvästi äitinsä luokse. Ja minä sain todistaa tätä ihmettä omin silmin! Perhe on osittain koossa. Mahalla on jälleen suunta ja tarkoitus, turvallisempi ja merkityksellisempi tulevaisuus. Hän on kiitollinen kaikesta. Minä olen kiitollinen ystävyydestä hänen kanssaan ja että sain kokea jotakin sanoja suurempaa. Minunkin perhe on nyt kasvanut. Olen saanut kaksi poikaa!

Ja olen oppinut ainakin yhden asian: älä koskaan luovuta ja menetä toivoa!

Ihmeitä

Tämän viikon päätteeksi voin todeta - lopenuupunut mutta onnellinen!

Haluatteko kuulla? Vein kaksi autoa (tosin eri päivinä) huoltoon. Jollain konstilla sain sumplittua itseni työpaikalle (siis ilman autoa) ja takaisin huoltamolle, joka tosiaankaan ei sijaitse työpaikan kulmilla. Eilenkin oli menoa ja keskiviikkona kävin tapaamassa Mahaa, joka lepäsi leikkauksen jälkeen toipilaana sängyn pohjalla, ja nyt tulee se ihme:

Mahan pojat ovat saaneet oleskeluluvat Suomeen rajoittamattomalla työnteko-oikeudella!

Tämä on ollut mieletön tapahtumien jatkumo, jolle ei näytä tulevan loppua. En voi muuta kuin nöyränä kiittää Jumalaa. Sossukin totesi, että tämä on todellinen ihme - no niinpä! Seuraavaksi on vuorossa saada Maha ja pojat fyysisesti yhteen kahdeksan vuoden ikävän ja surun jälkeen.

"Maha-stooria" pääset lukemaan klikkaamalla tästä.

Toinen asia, josta olen ällistynyt, on uudet Suite iglumme Levillä. Mun mielikuvitus ei riittänyt kuvittelemaan miten hienoja niistä voisi tulla. Luottosuunnittelijamme Mirsa Kaartinen omaa jotkin yliluonnolliset kyvyt, täytyy todeta :)

En malta olla laittamatta pari sneek peekiä by Aleksi Kylmälahti, jotta saisitte edes pikkasen käsityksen. Kotisivuilta löytyy kohta lisää kuvamateriaalia....

Älä droppaa mun tunnelmaa

Nytpä avaudun asiasta, joka harmittaa minua kovasti. Nimittäin ihmiset, jotka saavat minut pahalle mielelle. Meitä on kaikenlaisia ihmisiä, osa saa aikaan hyvät fiilikset, osa ovat neutraaleja ja sitten on niitä, jotka saavat mielen apeaksi ja harmistuneeksi. He tekevät sen kääntämällä kaiken mitä sanot negatiiviseksi, jolloin en lopulta uskalla sanoa enää mitään, paitsi pitkällisen harkinnan jälkeen. He käsittävät sanomisesi väärin tai he muistavat asiat väärin. Ja jos yrität alkaa oikoa asioita, menee tilanne väittelyksi ja ainoastaan hullummaksi. Tulee tunne, että on parempi ottaa etäisyyttä kuin haaskata energiaa johonkin, joka ei johda mihinkään. Tai nämä ystävät loukkaantuvat jostakin aivan pienestä ja mitättömältä tuntuvasta asiasta ja loukkaantuminen taas luo lisää loukkaantumista...

Olenkin miettinyt, että meidän sanoilla ja käytöksella on aika suuri mahti. Me voimme tällä elon tiellä jättää jälkeemme aika pahoja jälkiä tai vastaavasti me voimme rakentaa, tuoda hyvää mieltä, rohkaisua ja iloa.

Olenko siis hajottaja vai rakentaja?

Raamatussa kehoitetaan, että meillä olisi sellainen mieli kuin myös Jeesuksella oli (Fil 2:5) ja että tekisimme niitä tekoja, jotka Jumala meissä vaikuttaa (Fil 2: 13). Jokainen voisi mennä itseensä (minä mukaan lukien) miettien miten olen tänään käyttäytynyt. Me voimme aloittaa lähipiiristä, perheestä, ystävistä, naapurista, työkavereista, lista on loputon. Ja miten paljon parempi paikka tämä maailma olisi elää, jos me noudattaisimme Raamatun simppeliä neuvoa tässäkin asiassa.

Ei mulla muuta. Loma on loppu ja maanantaina töihin :)