Erään miehen tarina

Keväällä reilut viisikymmentä vuotta sitten syntyi perheeseen lapsi. Perheeseen kuului isä, äiti ja sisko, joka oli pienokaista 12 vuotta vanhempi. Pienokaisen elämästä ensimmäiset pari-kolme vuotta kuluivat alivuokralaisena askeettisessa omakotitalossa, joka sijaitsi idyllisessä Tammisalossa. Kodin pyörittäminen oli kovin erilaista verrattuna tähän päivään. Äidin arkisiin tehtäviin kuului noutaa käyttövesi kadunvarressa sijaitsevasta vesipostista. Isän tehtäviin kuului puolestaan klapien hakkaaminen ja pilkkominen. Sisko sai kesäaikaan huolehtia pienokaisen päiväunista vehreän tammen katveessa. Jokaisella oli omat arkiset askareet, joista pienokainen oli autuaan tietämätön. Hänellä ei ollut ajasta mitään muistikuvia, mutta hänelle on jälkeenpäin näytetty kuvia ja kerrottu yhdessä vietetystä ajasta, jossa oli askeettisuudesta huolimatta lämpöä, välittämistä ja rakkautta.

   

Kolmen vanhana pienokainen pääsi muuttamaan perheensä kanssa aivan upouuteen kuusikerroksiseen vuokrataloon. Kylmä – ja lämminvesi tuli suoraan hanasta ja termostaattipatterit pitivät kodin lämpötilan tasaisena. Enää ei isän tarvinnut hakata klapeja, eikä äiti kantanut vettä kadulta. Tammeakaan ei enää pihalta löytynyt. 

Pienokainen alkaa varttua ja hänelle alkaa piirtyä mieleen ensimmäisiä muistikuvia. Pienokainen istuu rattaissa. On kevät tai alkukesä. Äiti työntää rattaita kohti kauppaa. Tie on asfaltoitu. Rinnalla kulkee toiset rattaat ja niitä työntää joku täti. Äiti ja täti keskustelevat. Pienokainen tuntee olonsa turvalliseksi. Kolme isoa vuokrataloa, joissa on 176 asuntoa. Suurin osa asunnoista oli vielä isoja, huoneita 3-5. Pienokaisen pihapiirissä oli paljon lapsia ja hänkin varttuu lapseksi, joka aloittaa pihaleikit. Lapsi muistaa pihaleikit hyvin. Ne olivat hyvin monipuolisia ja niihin osallistui yleensä runsaasti pihanlapsia. Oli rofee ja poldee, kirkonrottaa, twist-narulla tasapainoilua, narulla hyppelyä, puussa kiipeilyä, pyöräilyä, jalkapalloa, pesäpalloa, keinupersistä, jääkiekkoa, vaklaamista, sneppisskaboja, hippaa ym. Lapsen mielestä parasta tässä kaikessa oli se, että pihaleikkeihin osallistuivat sekä tytöt että pojat. Illalla maistui voileipä ja kaakao. Sen jälkeen mentiin pesulle, iltarukous ja hyvää yötä.  

Isä ryyppää ja räyhää, äiti on epätoivoinen – lapsi voi pahoin.

”Äiti – tule pois vessasta, isä lähti jo.” Äiti itki ja lapsi rakensi suojamuuria sisimpänsä ympärille. Siskokin oli lähtenyt maailmalle. Lapsesta oli kasvanut yläasteikäinen teini. Pukeutumistyyli oli yksinkertainen ja päivästä toiseen sama. Yllä oli farkkutakki ja jaloissa korkokengät sekä kireät farkut. Toisinaan elämä pyöri nenänpäähän tulleen finnin ympärillä. Se oli itsekeskeisen teinin kapeakatseisen maailmankuvan mielestä maailman ongelmista ehkä se suurin. Tai jos ei nyt ihan suurin, mutta kärkisijoilla kylläkin.

Koti ahdisti – teini halusi pois sieltä. Äiti rakasti lastaan. Isä rakasti lastaan. Myös teini rakasti vanhempiaan, mutta hän ei osannut kertoa tai näyttää sitä. Jokin asia tai asiat olivat menneet pahasti pieleen. Teini oli kovettanut sisimpänsä, vaikka oli samaan aikaan herkkä, hauras ja arka. Sisimmän ympärille rakennuttu suojamekanismi oli kuin teflon, se ei päästänyt hyviä eikä huonoja tunteita lävitsensä. Teini saattoi olla myös keskenkasvuinen ja välinpitämätön. Teinin sielussa oli ristiriitaisia tunteita. Samaan aikaan siellä löytyi häpeän, vihan, syyllisyyden sekä myös rakkauden tunteita. Negatiiviset tunteet kohdistuivat erityisesti hänen isäänsä kohtaan, joka oli tuurijuoppo. Äiti oli lempeä uskossa oleva hyväsydäminen ihminen, joka toivoi aina parasta kaikille ja muisti iltaisin rukoilla kaikkien perheenjäsenten puolesta.

Teinistä kasvaa nuoriaikuinen.

Nuoriaikuinen suorittaa asepalvelun, jonka jälkeen hän muuttaa omaan asuntoonsa. Vakituinen työpaikka ja sen lisäksi vielä oma asunto, mitä nuoriaikuinen voi enää elämältä toivoa? Nuoriaikuinen elää omaa huoletonta elämää, kunnes kohtaa eräänä iltana viehättävän nuoren naisen. He tutustuvat, ihastuvat ja rakastuvat. Nuoriaikuinen on ikionnellinen. Myös hänen välit vanhempiinsa ovat lämmenneet.

Nuoriaikuinen ei ehkä tiedostanut sitä, että hän oli kasvanut aikuiseksi – tai ainakin ottanut harppauksia siihen suuntaan. Henkistä kehitystä oli tapahtunut jo sen verran, että hän pystyi käsittelemään myös negatiivisia tunteita. Hän pystyi antamaan anteeksi, jopa isälleen.

Nuoresta aikuisesta tulee isä. Hän kertaa vielä kerran eletyt vuodet ja tekee niistä prosessikaavion. Kaavioon kuuluu välttää vanhempiensa erheet. Ei viinaa, ei väkivaltaa. Oli luja vankkumaton usko perhekeskeiseen parisuhteeseen. Hänen tietään viitoitti Matteuksen jakeet 19:6, jotka johdattavat parisuhdetta kohti hamaan tulevaisuuteen. ”Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.”

Nuoriaikuisuus vaihtuu aikuisuuteen – maailma romahtaa.

”Pojasta polvi paranee”. Näin oli aikuiselle aina iskostettu lapsuudesta asti. Mitä jos ei paranekaan? Avioliitto, eikö se kestänytkään? Häpeä, tuska ja totaalinen epäonnistuminen elämän tärkeimmällä sektorilla. Isä ja äiti olivat aviossa aina isän kuolemaan asti, vaikka heillä oli vaikeaa isän alkoholismin takia. He olivat naimisissa ehkä 50 vuotta, aikuinen vain kymmenen. Onnellisesta aikuisesta tuli yhdessä yössä tuleentuijottaja. Hän istui liikkumatta tuntikausia kotona ja tuijotti milloin katonrajaan, milloin olohuoneen nurkkaan. Hän haki vastauksia kysymyksiin, vastauksia joita ei ollut olemassa.

Kaksi lasta pakotti kuitenkin aikuisen liikkeelle. Aikuinen oli kuin haparoiva lapsi twist-narulla. Hänen heikot voimavaransa olivat koetuksella, mutta tunnollisuus ja systemaattisuus pitivät hänet pinnalla. Äidin rukouksia unohtamatta. Edessä oli arki ja rutiinit. Oli päiväkoti, työ ja asuntolaina, mitkä pitivät hoitaa. Lasittunut katse pois katonrajasta ja hammasta purren kohti uutta päivää.

Aikuisesta on tullut keski-ikäinen ja tasapainoinen ihminen.   

Keski-ikäinen aikuinen avioitui aikoinaan uudestaan ja on ollut nyt naimisissa yli 20 vuotta. Hänellä on neljä lasta, joista kolme on muuttanut jo omaan pesään. Arvet ovat hiljalleen alkaneet kasvaa umpeen, vaikka jotain silloin aikoinaan särkyi keski-ikäisen sisimmässä. Olikohan se, mikä särkyi tiedostamatonta ylpeyttä omasta kyvystä pitää kaikki langat hyppysissä? Ehkä se oli juuri sitä. Elämä on opettanut, että ihminen voi viimekädessä vastata vain itsestään, omista teoistaan ja valinnoistaan.  Keski-ikäisen sormien välistä on huuhtoutunut vuosien saatossa lapsenusko kaikesta hyvästä ja puhtoisesta. Tästä kaikesta huolimatta keski-ikäinen pyrkii aina kurkottamaan kohti hyvää. Se on kuin hymy. Se ei maksa mitään, mutta saattaa tehdä toisen onnelliseksi, edes hetkeksi.   

Kirjoittanut rakas aviopuolisoni, jonka luvalla julkaistu.